Kertomus näkevistä (Ensaio sobre a Lucidez)

Jos haluaa uskoa poliittiseen järjestelmään ja pitää uskonsa, on parasta jättää José Saramagon, omien sanojensa mukaan kommunistin, ateistin ja pessimistin, teokset lukematta. Lukemisen jälkeen jokaisen on pakko ainakin epäillä vallan hierarkkista rakennetta ja siunauksellisuutta. Sitä mitä demokratiaksikin kutsutaan.

Kertomus näkevistä alkaa vaaleista. Pääkaupungin vaalihuoneistot pysyvät lähes tyhjinä. Vaalitoimitsijat soittavat hätääntyneinä sukulaisiaan äänestämään. Kaikki eivät saa edes vaimoaan liikkeelle. Aluksi syynä pidetään rajuilmaa. Iltapäivällä ilma on jo mitä kaunein, mutta pääkaupunkilaiset eivät näe syytä tulla käyttämään äänioikeuttaan. Muualla maassa vaalit sujuvat normaalisti.

Muutamien harvojen äänet eivät anna vallanpitäjille uutta mandaattia. Niinpä vaalit pitää uusia. Nyt kansa rientää uurnille, ja poliitikot hykertelevät. Vaan eivät hykertele, kun päästään ääntenlaskuun. Lähes 80 prosenttia pääkaupungin asukkaista on äänestänyt tyhjää. Tulos on vielä lohduttomampi kuin ensimmäisellä äänestyskerralla.

Presidentti ja pääministeri kabinetteineen päättävät muuttaa pois kaupungista, salaa ja yöllä. Kun johto lähtee, kaupunkilaiset juhlavalaisevat heidän reittinsä. Kaupunki piiritetään, sotavoimat ja poliisi jättävät kaupungin. Järjestys säilyy, kaupunkilaiset jatkavat tyytyväisinä elämäänsä. Kun puhtaanapitolaitoksen työntekijät pakotetaan lakkoon, kaupunkilaiset tarttuvat lapioihin ja haravoihin ja ammattilaiset hoitavat hommansa vapaaehtoistyönä.

Puolueita äänestänyt pieni joukko on tarkoitus evakuoida kaupungista. Väki lähtee liikkeelle, mutta poliitikot unohtavat antaa määräykset, joiden mukaan pakenijat pääsisivät pois piiritetystä kaupungista. Kaaos ratkeaa kuin itsestään. Kaupunkiin jääneet tyhjää äänestäneet auttavat yhtenä miehenä pakenijat takaisin koteihinsa. Anarkismi toimii, koska ihmiset välittävät toisistaan.

Kertomus näkevistä on sisarteos Saramagon romaanille Kertomus sokeudesta (Tammi 1997), jonka tapahtumat sijoittuvat samaan kaupunkiin viisi vuotta aiempaan ajankohtaan. Tuolloin selittämättömästä syystä kaikki kaupunkilaiset sokeutuivat. Vain silmälääkärin vaimo säilytti näkönsä. Hänessä täytyy siis olla jotakin outoa ja vaarallista.

Kuten Kertomuksessa sokeudesa myöskään Kertomuksessa näkevistä henkilöillä ei ole nimiä. Osa henkilöistä on samoja molemmissa teoksissa; heitä ovat mm. ”silmälääkärin vaimo” ja ”mustalappuinen vanha mies” ja ”tummalasinen tyttö” tai ”tummalasinen nainen”.

Demokratian ankara kriitikko

Pahin paikka poliitikoille on, kun kaikki näyttää tapahtuneen ilman kampanjaa, organisointia, aivan kuin itsestään. Syyllinen tapahtuneelle on saatava.

Valta syö valtaa, eliitin huipulla tuulee vinhasti, ja koko ajan valta vain keskittyy. Kaikki pelkäävät oman uransa menetystä ja epäilevät toisiaan. Päitä putoilee helposti. Presidentti on edustuspelle, joka välistä juuri siksi näkee selvemmin kuin ministerit. Tyhjää äänestäneitä alkaa paljastua yllättävän läheltä poliittista eliittiä.

Oman valtansa ylläpitämiseksi, syyllisten löytämiseksi ja kaupunkilaisten pelottamiseksi valta käyttää väkivaltaa. Valta tietysti käyttää aina myös väkivaltakoneistoa, mutta Saramago panee tämän rakoilemaan.

Sokeuden aikana silmälääkärin vaimo auttoi näkevänä joukkoa ihmisiä, jotka ovat siitä lähtien olleet ystäviä ja pitäneet yhteyttä. Tämän ryhmän kaupungista paossa oleva johto panee valvontaan. Kuten kertomuksen juoneen sopii, mitään valvottavaa saati paljastettavaa ei tule esiin. Eivät tehtävään määrätyt poliisit, etenkään heidän johtajansa, myöskään ole järin halukkailta syyllisiä etsimään.

Syyllisen valtaeliitti pystyy kuitenkin järjestämään. Kertomus näkevistä päättyy surullisesti. Likaisen työn tekijästä tiedetään ainoastaan, että hänellä on ”valkotäpläinen sininen solmio”. Salaisuuden Saramago kuitenkin säilyttää. Lukijalla on oikeus kuvitella, mitä mahtaa tapahtua seuraavissa vaaleissa. Vaikka loppuratkaisun vaikutukset jäävät kutkuttavasti kiehtomaan mielikuvitusta, Saramago ei näe toivoa poliittisen järjestelmän toimivuudesta, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan.

”Demokratia on kuin suljettu rakennus, jossa ei ole sisällä mitään, mitä julkisivu lupaa”, Saramago sanoo Suomen Kuvalehden keväisessä haastattelussa. Saramago jatkaa: ”Kansa voi vaaleissa äänestämällä vaihtaa hallitusta, mutta mikään ei muutu. Valta on monikansallisilla yrityksillä ja finanssijärjestöillä eli kansainvälisellä pääomalla. Kapitalismi on talousjärjestelmä, demokratia poliittinen, siksi ne eivät kohtaa.”
Saramago kirjoittaa byrokratian kritiikkiä, hän epäilee ylikansallisten ja jopa ylikunnallisten järjestelmien toimivuutta. Hän kirjoittaa pessimististä satiiria poliittisen eliitin diktatuurista. Kertomuksen näkevistä lukee helposti allegoriana nykydemokratiasta.

Juha Itkonen osoittaa Imagessa Saramagon pessimismiin sekoittuvan toivon, kun tavalliset ihmiset välittävät ja huolehtivat toisistaan.

Saramagon kielioppi

Saramagon teoksiin pääsee hitaasti mukaan. Hänellä on aivan oma kielioppinsa. Sen rytmiin pääseminen vaatii kärsivällisyyttä, joka palkitaan monin verroin. Vaikka Kertomus näkevistä eräiden muidenkin Saramagon teosten tavoin koostuu paljolti dialogista, sitä ei kirjaa silmäilemällä heti huomaisi. Vuorosanat seuraavat toisiaan vain pilkun ja ison kirjaimen erottamina. Saa olla tarkkana, milloin kyse on dialogista, kuka kulloinkin puhuu ja milloin kirjailija kertoo muutoin kuin dialogin kautta.

Suomentaja Erkki Kirjalainen hallitsee hienosti Saramagon kieliopin. Näin uskallan väittää, vaikka en portugalia osaakaan.

Saramagon absurdius lähenee scifiä, johon myös hänen ilmaisunsa hyvin sopii. Entistä absurdimmaksi asian tekee se, että ilmaisu on samanaikaisesti jossain määrin vanhahtavaksi tyyliteltyä. Suomenkieliset alan harrastajat ovat saramagonsa löytäneet. Hänen teoksiaan on laajasti esiteltyinä heidän nettisivuillaan.

José Saramago (s. 1922) syntyi maanviljelijäperheeseen pienessä kylässä Lissabonin pohjoispuolella. Ennen kirjailijan töitä Saramago on työskennellyt mm. mekaanikkona virkamiehenä, toimittajana ja kääntäjänä. Vuonna 1998 Nobel-palkittu Saramago on Portugalin ensimmäinen nobelisti ja maansa tunnetuin kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneita, runoja, näytelmiä, kertomuksia ja esseitä. Saramago on saanut myös suurimman portugalinkielisen kirjallisuuden palkinnon Prémio Camoesin. Saramagon kahdeksan teosta on suomennettu.