Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset

Ei haittaa, vaikka koulun maantiedon tunneilla olisi joskus nukuttanutkin. Ainahan voi luoda oman maailman ja keksiä minkä nimisiä paikkoja tahansa. Mielikuvitus on vienyt ihmiskuntaa seikkailemaan niin Ihmemaahan, Keski-Maahan, Mikä-Mikä-Maahan kuin Tylypahkaankin. Vaihtoehtoisesti voi pyöriä niin kauan, että päässä huojuu ja kaikki ympärillä näyttää jokseenkin tutulta mutta tärähtäneeltä. Arvelisin, että Jouko Sirola on käyttänyt tätä jälkimmäistä karusellitekniikkaa luomistyössään, jonka tulos on Toniemi ja Huvuori, ylimmät ystävykset.

Sirola itse ei ole nimennyt hulvatonta maailmaansa mitenkään. Se voisi olla vaikkapa Mitäihmettä-Maa, Eitylymuttapöhkö tai ihan vain Outola., mutta jossain päin Suomea se kuitenkin sijaitsee kuten Huvuoren lapsuusmaisema Hönpää. Karusellin kyydissä sekoittunut pää näkee kaiken heilahtaneena ja näin ollen kummallisena. Erilaisuus ja outous ei tee kuitenkaan näkymästä väärää – päinvastoin. Se auttaa vapautumaan maailmankuvan vankilasta, jota luulimme ainoaksi mahdolliseksi.

Sen verran kirjailija itse on ollut hereillä maantietoa opiskeltaessa, että on sijoittanut tarinoihin ihan oikeankuuloisia paikkoja kuten Lepsämä, Kiina, Mongolia, Lähi-itä, Viro, Espanja, Volga ja Ural-vuoristo. Päähenkilöt Toniemi ja Huvuori sen sijaan saattaisivat saada joiltakuilta sukututkijoilta ja sukupuun piirtäjiltä sormen suuhun. Mielikuvituksellisina hahmoina nämä ystävykset pystyvät vaihtamaan sukupuolta jopa useamman kerran viikossa siviilisäädystä puhumattakaan. Eläkeläiskapinan seurauksena sukupolvetkin sulautuvat yhteen, ja vanhuksista tulee kuolemattomia.

Vaikka suku on sumun peitossa, hengenheimolaisia sentään löytyy. Finlandia Junior 2007 -palkinnon saaneet Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat luoneet lastenkirjallisuuteen samanhenkiset suosikkihahmot Tatun ja Patun. Nämä Outolasta kotoisin olevat veljekset käyttäytyvät välillä vähän kummallisesti. Kirjailijapariskunta ei itsekään tiedä, onko Outola ulkoavaruudessa vai maan päällä. Tatu ja Patu ovat kuitenkin uteliaita ja aina valmiina tutkimaan ihmeellistä maailmaamme, uusimmassa kirjassa 90 vuotta täyttänyttä Suomea.

Toniemi ja Huvuori vaalivat vähintään yhtä uskollisesti tätä partiolaisten ”ole valmis” -aatetta. Eteenpäin piiskaa myös loputon tiedonjano ja elämyksennälkä. Sosiologian laitos olisi varmasti kiinnostunut palkkaamaan heidänlaisiaan koekaniineja yhteiskunnallisiin tutkimuksiinsa. Mikään uusi tuuli ei pääse puhaltamaan ohitse, ja notkeina taivutaan jopa ääriasentoon ja rajatiloihin. Toniemessä ja Huvuoressa on vilpitöntä ainesta niin ekotisteiksi kuin kapinisteiksi, ja ennakkoluulottomasti he sitovat itsensä muihinkin ismeihin sademasokismista alkaen. Luonnollisesti heillä on valittavanaan muitakin vaihtoehtoja kuten aroterapiassa käynti, turvanukkuminen Kiinassa, huono-osaisuus, masennus tai insinöörintarkka ongelmanratkaisu aliravitsemukseen.

Kyllä, näiden veijareiden seurassa hengästyy. Pulssi säilyy kuitenkin sydänystävällisenä ja sydäntä vahvistavana. Kaiken takana oleva aikamme ahneus ja elämänmenomme ilkamointi ei ole piikittelevää ja päällekäyvää. Hullunkuriset hahmot ovat moralismin sijaan valinneet rinnalle tulon. He ovat niin kuin sinä ja minä – eivät tekopyhiä fariseuksia meidän yläpuolellemme. Heillä on oma napa, jota he eivät häpeä tuijottaa. Niinpä välillä sorrutaan, ryvetään ja rapatessa roiskitaan. Eikä kirjailijakaan kitsastele vaan hihkaisee jou ja sirottelun sijaan huiskii reilulla kädellä; onhan se niin paljon hauskempaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä tyyliä

Sirolan takapeilistä näkyy kaksi novellikokoelmaa ja romaani, mutta taakse ei vilkuilla eikä takaperin kävellä. Ulostyöntyvä vatsa vie vikisemättä eteenpäin. Vuorossa on satuyhteiskuntapakinaa. Alunperin Toniemi ja Huvuori esittäytyivät Parnassossa vuosina 2005-2007. Se oli kuitenkin vasta alkusoittoa ystävysten seikkailuille, joita on kirjassa moninkertainen määrä. ”Ei tämä ole totta, tämä on satua”, lausuvat päähenkilöt itse mutta tietävät kylvävänsä totuuden siemeniä. Mielikuvitus on vain maanmainiota lannoitetta. Tarinoissa on kapinaa, ja niissä on pakinaa. Ajatus antautuu anarkismille. Vai satiiriko se siellä tiirailee markkinaraosta ja porsaanreiästä?

Parhaiten Toniemen ja Huvuoren maailma aukeaa valloitettavaksi vinksahtaneella pin-koodilla. Kaikki eivät kuitenkaan välttämättä halua heittäytyä pyörimään ämpäri päässä ympäri karusellia. Heillekin jää silti nautittavaksi Sirolan leikittelevä kieli. Siinä on vapautunutta iloa, kokeilemisen riemua, assosiaatioiden villiä ryntäilyä. Reunoista rispaantuneet fraasit saavat ekohenkisen uusioelämän. Yhdyssanojen liitot hajoavat, ja esimerkiksi sanoille isän maallisuus ja viran omaiset avautuu ihan uusia merkityksiä.

Oma lukunsa on sanojen parodisointi. ”Vireä Liitto”, ”Preus-suomalaiset”, ”Geskusta”, ”Noki-Olli” tai ”Pjölrn Walrus” kuulostavat jotenkin tutuilta. Päähenkilöiden nimetkin kutkuttavat arvailemaan. Kirkkohistoriaa lukeneet tunnistavat myös esikuvan kirkon seinään teesiivilöitä naulaavalle Toniemen äidille. Sirola ei silti pyri vain huvittamaan. Vertauskuvallisuus pukeutuu toisinaan näin runolliseen asuun: ”Vanha mustavalkoisuus karisi heistä yhtenä tuhkana ja televisio näytti yötä päivää kirkkaita värejä.” Tällaiseen lauseeseen ei kyllästy, siitä hullaantuu ja hurmaantuu!

Mitään pelättävää ei ole kirjasi Sirola edellisen teoksensa kanteen. Toniemi ja Huvuori tuntuvat sanovan, että ihmeteltävää, itkettävää ja naurettavaa on vaikka millä mitalla. Kirjan kuvittajan Jyrki Heikkisen kynänjälki raapii saman mielettömyyden sanatonta puolta. Lukijaa tyrkitään leikkisästi Sirolan luomaan maailmaan, ovensuuta pidemmälle.