Osta pientä ihmistä

”Jouko Turkan kohunäytelmä ’Osta pientä ihmistä’ on sietämätön teksti. Karmea kiroilu ja rivoilu läpi kirjan peittävät kaiken järjellisen sanottavan. Ylenpalttinen hakkaaminen, alituinen nussiminen sekä julkea alapesu ovat kaiken toiminnan ydin ja päämäärä. Henkilöillä ei ole suuntaa elämälleen, eikä syytäkään.” Suurin piirtein näin moni juhlakritiikko lynttäisi jo Turkan pelkän tekstin, jos se joskus päästettäisiin näyttämölle.

Turkan näytelmä on sietämätön, mutta aivan eri syystä kuin siteeraamallani virtuaalikriitikolla: se on yltiörahvaanomainen ja kiihkohumanistinen satiiri kasvottomaksi tekeytyvää markkinataloutta vastaan – mutta pienen ihmisen puolesta. Sietämätön se varmasti on kohteensa näkökulmasta.

Turkan näytelmä on sekava. Niin on tarkoituskin, koska siinä maailma nähdään rivikansalaisen näkökulmasta. ”Pienen ihmisen” näkökulma on ylhäältä sekoitettu. Tekstissä sitä edustaa pullonkerääjä Mällinen. Mällisen maailmankuvassa perityt arvot ja perhe- & pornomediamaailman langettamat unelmat yhtyvät ambivalentisti, ja niin syntyy räikeänpunaisia, ylipullean perverssejä toiveunia. Kuin kuka tahansa neito, Mällinen kaipaa miestä, mutta kokemukset ovat ristiriitaisia: ”Kyllä se rakasteleminen, vaikka niin saatanasti sattuu, on ihanaa vaikka ne porukalla väkisin panee ja pelleilevät toisille…” Mällinen myös toivoo lasta – hyvä, jos sen saisi vaikka koko jääkiekkojoukkueelta samalla kertaa!

Elävässä elämässä ”pienet ihmiset” haaveilevat, että ”rahat riittäis joskus ostaa nokiaa”. Turkan fiktiivisessa maailmassa suuren suomalaisen elektroniikkafirman pääjohtajan parodinen kaksoisolento veijaa Mällisen, ”pienen ihmisen”, lottomiljoonat itselleen. Nimi ”Osta pientä ihmistä” viittaa kiertoteitse näytelmän satiiriseen, yleistävään teemaan. Turkan näytelmä esittää epäsuoraan, että markkinataloudessa huippumenestyksen perustana on viime kädessä tavallisten pulliaisten hyväksikäyttö – perinteisesti: ”riisto”. Näytelmä kysyykin, millaista ihmistä oikeastaan voimme kutsua ”pieneksi” ja missä mielessä.

Mutta mitä näytelmän ”pieneltä ihmiseltä” oikeastaan on riistetty? Oma tahto? Mieli? Persoonallisuus? Kaikki tuo ja niiden mukana – vapaus.

Vaikka Turkka sen kieltäisi, hänen uusi näytelmänsä on avoimen karnevalistinen ja intertekstuaalinen. Se edustaa kansan nauravaa mörssärikapinaa ”herroja” vastaan, mutta sitä tukee sivistyksen haupitsituli. Antiikin Aristofaneen esimerkkiä kunnioittaen Turkka nostaa ivanaurun kohteeksi hahmon, jolla metonyymisestä roolistaan huolimatta on oikean yksilön piirteitä. Aristofaneen näytelmä ”Pilvet” loi Sokrateesta kuvan valheiden mestarina ja edesauttoi aikalaisfilosofin tuomitsemista nuorison turmelijana kuolemaan. Turkan näytelmä vie käräjille postindustrialistisen pääoman ja mediateknologian.

Mallia on tarjonnut myös Bertolt Brecht. Näytelmällisyys on kirjoitettu draaman sisään. Turkka ei tee lukudraamaa vaan kässäriä esitykseen. Hän vieraannuttaa katsojaa aina väsyksiin asti muistamaan, että nyt katsotaan teatteria ja nimenomaan KOM-teatteria. Osittain se toimii, osittain ei.

Naurun kohteen reaktion ja kulttuuriskandaalin ennakointi dialogissa pikemminkin kuihduttaa kuin tehostaa tekstiä.

Onpa Turkka Rabelais’nsäkin lukenut ja ryöpsyttää rahvaanrehevää alapäähuumoria samalla ryhdillä, kuin renessanssiritari Francois teki raiskatessaan kirkon diktatuuria.