Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään lupailee takakannessaan haikeansuloista rakkaustarinaa, mutta päähenkilö Juhon sydänsurut jäävät nopeasti sodan varjoon. Koskinen kuvaa toisen maailmansodan aikaista Suomen historiaa niin tarkasti, että lukija usein unohtaa lukevansa fiktiivistä teosta.

Kuinka sydän pysäytetään on romaani yhden ihmisen elämästä. Kaiken keskellä on Juho, jonka isä hylkää perheensä bolševikkien noustessa valtaan Venäjällä.  Juhosta tulee sittemmin isänsä vanhan ystävän marsalkka Mannerheimin oikea käsi, diplomaatin ja vakoilijan sekoitus, joka kiertää Eurooppaa marsalkan käskystä. Hän yrittää parhaansa mukaan estää koko mannerta joutumasta sotaan, josta pieni Suomi ei millään selviäisi.

Koskisen käyttämä kieli on kaunista. Se pukee kuvaamansa paikat ja ihmiset ajan väreihin.

Koskisen käyttämä kieli on kaunista. Se pukee kuvaamansa paikat ja ihmiset ajan väreihin ja saa niin Mannerheimin sotastrategiat kuin Juhon tuntemukset rintamalta heräämään henkiin lukijan mielessä. Vaikkei talvisota olisikaan kovin lähellä lukijan sydäntä, Koskinen kuvaa kaiken niin elävästi, tai ainakin vivahteikkaasti, että romaanin aihekin muuttuu sivu sivulta mielenkiintoisemmaksi.

”Tulitikku välähti pimeydessä. Juutilaisen tupakanpää alkoi hehkua punaisena. Taivas oli sinistä lasia. Pakkanen kiristyi, männyt paukahtelivat. Tummista kasoista kuului ääntä. Vaimeaa itkua ja valitusta. Juutilainen ojensi kämmenensä suojassa savukettaan minulle.” (s. 278)

Juho jää sodan jalkoihin

Koskinen yrittää selvästi tehdä Juhosta koko tarinan keskuksen, mutta päähenkilö jää niin etäiseksi, ettei hän oikein riitä valovoimaiseksi tekijäksi, jonka mukaan juoni etenisi. Pikemminkin Juho jää Euroopan muuttuvan politiikan ja sodan jalkoihin – ne on nimittäin kuvattu huomattavasti eläväisemmin kuin Juho. Hän jää suomalaisen jöröttäjän perikuvaksi: pojaksi, jonka isä hylkäsi ja joka ei koskaan oikein pääse vaikeasta isäsuhteestaan yli.

Onhan näitä nähty.

Sen sijaan Koskisen tapa kirjoittaa sodasta, sen suunnittelusta ja mahtimiesten keskinäisistä sopimuksista on niin mukaansatempaava, ettei haittaa, vaikka lukeekin jo ennestään tutuksi tulleista tapahtumista. Koskinen kirjoittaa historian merkkihahmoista, Mannerheimista, Josif Stalinista ja heidän ympärillään pyörivistä poliitikoista kiinnostavia persoonallisuuksia, jotka usein jättävät Juhon varjoonsa.  Juhoa mieleenpainuvampi ja persoonallisempi päähenkilö olisi ehkä vienyt tilaa Koskisen tarkalta historiankuvaukselta.

Koskisen tapa kirjoittaa sodasta, sen suunnittelusta ja mahtimiesten keskinäisistä sopimuksista on mukaansatempaava.

”Mannerheim nyökytteli ja siirteli papereitaan pinosta toiseen. Hänellä oli päässään lukulasit, jotka saivat hänen silmänsä näyttämään suurilta.
– Eversti Airo on oikeassa. Kaikki voimat on siis keskitettävä asehankintoihin. Erouhkaukseni puolustusneuvoston päällikkyydestä edisti asiaamme hiukan, mutta ei riittävästi. Asehankinnoissa tarkoitus pyhittää keinot. Olen valmis vaikka varastamaan aseita armeijamme käyttöön, jos se on ainoa keino hankkia niitä.
– Eversti Airo on aina oikeassa, silloinkin kun hän on väärässä, sanoin.
Airo tuhahti ja alkoi tehdä muistiinpanoja.” (s. 216)

Juhoa ei onnista isän eikä naisten kanssa

Myös Juhon vaikea isäsuhde jää kuivakaksi elementiksi historian tapahtumien rinnalla. Isä on kyllä sinänsä mielenkiintoinen henkilö, Mannerheimin entinen ystävä, samoissa sodissa sotinut ammattisotilas. Yhden sodan loputtua hän lähtee kohti seuraavaa ja päätyy lopulta bolševikkien puna-armeijaan, johtamaan vanhan ystävänsä suurimman vihollisen joukkoja.

Isää ei juuri kotimaisemissa näy, vain sen verran, että sekä Juho että lukija saavat kuvan ankarasta, sotaan mieltyneestä vahvasta patriarkasta. Tämän jälkeen isän persoonan välittäminen lukijalle jää Juhon harteille. Lopputuloksena on jännittävä isähahmo, joka loppua kohden latistuu yksiulotteisen poikansa vähintään yhtä yksiulotteiseksi kompleksiksi.

Takakannessa mainostettu rakkaustarina ei lähde kovin onnistuneesti lentoon. Juhon ja hänen lapsuudenystävänsä Lauran välille kehkeytyy kyllä kiihkeä, vuosia jatkuva suhde, mutta henkilöhahmona Lauraa vaivaa tilan puute. Hänestä jää lukijalle hajanainen, paikoin epäjohdonmukainen kuva, mikä ei ole omiaan mukaansatempaavan romantiikan perustuksiksi. Jos Lauraa varten olisi liiennyt edes muutama sivu lisää, olisi hänen ja Juhon traagiselle rakkaudelle varmasti riittänyt enemmän sympatiaa. Nyt Juhon rakkaudenosoitukset on osoitettu naiselle, josta lukijalla ei ole tiedossa oikein muuta kuin lapsuuden huonot olot ja rikkaan, mutta vetelän aviomiehen tuomat murheet.

Juho ja hänen ongelmansa eivät paljoa paina, kun valtiot ympärillä alkavat mitellä voimiaan.

Kuinka sydän pysäytetään tasapainoilee erilaisten maailmojen risteyskohdissa. Se yhdistää eri aikatasoja kerronnan liikkuessa vuoroin Juhon lapsuudessa, vuoroin aikuisena koetuissa ulkomaanmatkoissa ja rintamaelämässä. Lisäksi tarinassa yhdistyvät maantieteellisesti hyvin erilaiset paikat. Juho seikkailee sekä natsi-Saksassa että Moskovassa, välillä myös koti-Suomessa. Juhon perhe muuttaa maalle säästääkseen rahaa, ja samoille kulmille Juhokin päätyy sodan alkaessa. Koskinen liikkuu taitavasti näiden eri maailmojen välillä, ja kirjoittaa kaikista yhtä huolellisesti.

Kuinka sydän pysäytetään ei takakannestaan huolimatta ole herkkä kertomus kahden suomalaisnuoren romanssista suuren sodan kynnyksellä. Se on pikemminkin kertomus sodasta ja Euroopasta ja siitä, miten yksi suomalainen Juho ja hänen ongelmansa eivät paljoa paina, kun valtiot ympärillä alkavat mitellä voimiaan.

Verevät sivuhenkilöt ja seikkaperäinen ajankuva korvaavat ontoiksi jäävät päähenkilöt. Koskisen sujuva ja selkeä kieli pitää lukijan kiinni kirjassa liikuttavaan loppuratkaisuun saakka.