Myöhempien aikojen pyhiä

Varhaisempina aikoinaan, viisivuotiaana, Juha Itkonen löysi itsestään tarinankertojan, joka ihastutti varsinkin mummia. Myöhempinä aikoinaan, pari vuosikymmentä vanhempana, hän pyhitti aikaansa kirjoittamiselle. Syntyi kirja nimeltä Myöhempien aikojen pyhiä. Synnytyksen voisi kuvitella sujuneen ilman äärimmäisiä ponnistuksia, sillä valmentautumista ja harjoittelua on saatavilla olevien tietojen mukaan ollut tarjolla riittävästi. Tämä esikoinen on 295 sivua pitkä, ja sen lukeminen painaa vähemmän kuin synti. Iloista perhetapahtumaa varjostaa ainoastaan uteliaan lukijan kysymys: Miksi juuri tämä aihe? Miten nuori suomalainen mies päätyy kertomaan niin marginaalisista ihmisistä kuin lähetystyössä olevat mormonit? Tilastojen mukaan mormonikirkkoon kuuluu Suomessa noin 3000 jäsentä, ja näitä amerikkalaisia lähetystyöntekijöitä polkee teillämme ja aitovierillä vain kourallinen kerrallaan. Valitseeko kirjailija noin vain aiheen vai aihe kirjailijan?

Hyviä kysymyksiä, harvalukuisempia vastauksia. Niitä on myös Itkosen kirja täynnä. Haluaisinkin nimetä sen kyselijän kirjaksi. Pyhitetty olkoon kysymysmerkki ja sen jälkeinen vaitonaisuus, jolloin ei ole sanoja eikä lopullista tietoa totuudesta tai perimmäisestä tarkoituksesta.

Tarinassa on kolme kertojaa, jotka kietoutuvat toisiinsa jännittävällä tavalla ja tuovat tapahtumien kulkuun vaihtelevia näkökulmia. Päähenkilöt ovat Mark ja David, kaksi amerikkalaisnuorukaista, jotka mormonikirkko on viskaissut tuntemattomalle ja kaukaiselle läntille nimeltä Suomi. Pojat ovat kaikessa toistensa täydellisiä vastakohtia. Tämä käy selväksi heti ensimmäisistä välähdyksistä.

Hiljattain lento-onnettomuudessa perheensä menettäneen Davidin olemuksessa on surun tuomaa herkkyyttä ja haurautta, joka koskettaa, samoin kuin uskottavaa inhimillistä heikkoutta, johon on helppo samaistua. Yhdellä ihmisellä näyttää olevan niin paljon taakkaa, että myötätuntoisen lukijan tekisi mieli repäistä koko romaanihenkilö pois näyttämöltä ja kysyä kirjailijalta, miksi tämä sallii poikaparkaa näin koeteltavan.

Markin kuorsaus, joka muistuttaa ruohonleikkurin moottoria, tekee jo henkilöhahmosta vastenmielisen puhumattakaan tämän täydellisyydestä ja nuhteettomuudesta. Markin maailmassa on selkeät rajat oikealle ja väärälle, luottamus asioiden järjestykseen ja – mikä pahinta – ylimielisyys niitä kohtaan, joilta kaikki tämä puuttuu.

Naapurissa asuu Emma, johon David rakastuu. Hän tuo naisenergiaa ja ripauksen lihallisuutta hengellisyyden läpäisemään ilmapiiriin.

Hyvän ja pahan ikuinen kysymys

Ovatko hyvä ja paha, musta ja valkoinen toistensa vastakohtia ja toisistaan erottamattomissa niin kuin mormonin rypyttömiksi silitetyt paita ja housut? Tätäkin Itkonen luotaa kirjassaan. Vastausten viipyminen kuristaa kravatin tavoin. Davidin päällimmäinen kysymys on kuitenkin sama kuin Vanhan testamentin Jobilla. Kaiken menettäneenä ja ahdistuksensa keskellä Job ja David kyselevät: Miksi Jumala sallii kärsimyksen ja pahan? Teologiassa kysymystä siitä, miten pahan olemassaolo on yhteensopiva Jumalan täydellisen hyvyyden kanssa, kutsutaan teodikea-ongelmaksi. En tiedä, onko Itkonen itse tiedostanut kirjoittavansa juuri tästä.

Teologien ja filosofien klassiset vastaukset vaihtelevat. On niitä, joiden mukaan pahaa ei ole edes itsenäisesti olemassa. Paha on vain hyvän puuttumista, eikä näin ollen Jumalakaan voi tahtoa pahaa – ainoastaan sallia sen hyvän päämäärän vuoksi. Vapaan tahdon puolustajien mukaan taas olisi mahdotonta kuvitella aidosti vapaata ihmistä, joka ei voisi tahtoa pahaa ja valita väärin. Itkosen kirjan mukaan mormonit näyttävät ajattelevan, että koska ihmisellä on kyky erottaa oikea väärästä, olennaista on ihmisen hyvyys. Hyvä ihminen ei voi tehdä pahaa. Saadakseen jonkinlaisen selityksen kaikelle kärsimykselle David päätyy siihen, että on oltava sekä hyvä Jumala että paha Jumala. Tämä on ainoa tapa nähdä jotain järkeä kaikessa mielettömyydessä. Jos sivuuttaa järjen ja tyytyy elämän paradoksaalisuuteen, saattaa nähdä Jumalan hyvyyden kärsimyksenkin keskellä eikä pidä sitä esimerkiksi rangaistuksena synnistä tai julmuutena. Tällaiseen uskoon David ei ole kuitenkaan vielä kypsä – eikä ikinä, jos uskoo mormonien tavoin.

Itkosen pyhät (ja pahatkin) pojat tarjoavat ikkunoita vähemmän katsottuihin ilmansuuntiin. Lukija saa paljon tietoa mormonien tavasta uskoa ja elää. Kirjailijan näkökulma on kriittinen tiukkapipoista ja ankaraa uskonnollisuutta kohtaan, mutta yhtä lailla hänen hampaissaan on nykyinen maallistunut elämänmeno monine epäkohtineen. Kirjan huvittavinta antia on katsella suomalaisuutta vierain silmin ja havaita piirteitä mykästä venäläisestä elokuvasta, hautajaissaaton vakavista ilmeistä ja itseensä käpertymisestä tai niin itsestään selvien asioiden kuin saunan ja karjalanpiirakan ryppyisestä omituisuudesta.

Myöhempien aikojen pyhiä voi luonnehtia myös selviytymistarinaksi. Niin heikoilla kuin David onkin, lukija luottaa lopulta tämän selviytymiseen ja riittävään vahvuuteen. Hänen ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja käyttäytymistään voi tarkastella psykologin silmin. Psykoanalyyttiseen näkemykseen pohjautuvan Cullbergin kriisiteorian mukaan David näyttäisi olevan suuren menetyksen jälkeen reaktiovaiheessa, jolle luonteenomaista on juuri tilanteen hahmottaminen miksi-kysymyksillä ja kapinoiminen epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa asiaa kohtaan.

Itkosessa on erinomaista se, ettei hän ole teologi, filosofi eikä psykologi vaan kirjailija. Hän ei saarnaa, ei liioin opeta. Hänellä on kertomus ja kyky esittää se niin, ettei lukija joudu rämpimään veltosti sivulta toiselle. Itkonen tietää, mihin hän tekstissään on matkalla. Hän on kuin suunnistaja, jolla ei ole tapana eksyä kartalta rastia etsiessään. Jos hänellä on jotain liikaa, niin ehkä adjektiiveja. Esikoisteoksen kaltaisia myöhempiä häiriköintejä kirjallisten aiheiden maisemassa jää mielellään odottamaan.