Viisi todistajaa

Juha-Pekka Koskisen (s. 1969) toinen romaani tarttuu tuoreella otteella Uuden Testamentin tapahtumiin. Näkökulmatekniikalla toteutetusta romaanista ovat kaukana niin dogmaattinen julistus kuin taisteleva ateismi. Koskinen noudattaa Erno Paasilinnan ohjetta, kuvaa ja pysyttelee taustalla. Rivien välissä pohditaan ihmisen tahdon vapautta, lajityypillistä väkivaltaisuutta sekä rakkauden vaikeutta tai mahdottomuutta.

Raamattu on yksi länsimaisen kirjallisuuden kestoaiheista. Sen verran ristiriitaisesta ja monimerkityksisestä eepoksesta on kysymys, että kaunokirjallisia tulkintoja riittää uudella vuosituhannellakin. Suomessa evankeliumeja ovat kirjoittaneet uusiksi muun muassa Jukka Pakkanen teoksellaan Muuan Jeesus (Like 2003), Harri Sirola viimeiseksi jääneessä romaanissaan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (Gummerus 2001) ja Hannu Salama Elämän opetuslapsia -sarjassaan.

Koskisen itseään ja kutsumustaan epäilevä Jeesus on edellä mainituista romaaneista eniten sukua Pakkasen eksistentialistiselle lähitulevaisuuden messiaalle. Viisi todistajaa nojaa vankanoloisesti historialliseen taustatyöhön, mutta kirjailijan omille tulkinnoille ja mielikuvitukselle jää tilaa.

Takinkääntäjä par excellencen, kristinuskon demonisoiman ja Danten alimpaan helvettiin manaaman Juudaksen motiivit tulevat Koskisella inhimillisesti perustelluiksi. Nuori Juudas menettää sisaruksensa Herodeksen surmatyössä. Palavasieluisen vapaustaistelijan ensimmäinen sana on ”kosto”. Hän syyttää Jeesusta tapahtuneesta – ja hämmentyy tämän opista, joka julistaa rakkauden olevan rintapanssareita ja legioonalaismiekkoja väkevämpää.

Romaanin keskeiseksi kysymykseksi nousee, onko Kainin merkki palanut ihmiskunnan luuhun asti – ja kykeneekö veljesmurhaajien laji anteeksiantoon sekä muutokseen. Kuten hyvät historialliset romaanit usein, Viisi todistajaa on samalla allegoria omasta ajastaan. Punatukkainen Juudas voisi hyvin kuulua Irakin tai Palestiinan verenvuodatusta kaihtamattomiin vastarintaliikkeisiin, karski legioonalainen Pertinax taas miehitysarmeijoiden riveihin.

Koskinen oli jo ristiretkiaiheisen esikoisensa, Ristin ja raudan tien (Gummerus 2004) myötä pääsemättömissä Waltari-vertauksista. Waltarin kosmopoliittis-humanistiset historialliset eepokset saivat kulttuuripiireiltä kyytiä ”viihteellisyytensä” takia. Tämä lienee myös Koskisen kohtalo. Romaanin alkupuolen perinteinen kerronta, kuluneet kielikuvat ja kliseisiksi jäävät sivuhenkilöt tuovat mieleen historiallisen viihteen kaavat.

Mutta mitä vikaa on älykkäässä viihteessä? En tiedä, jääkö Koskinen kerronnan imussa ja sanomansa ajankohtaisuudessa välttämättä jälkeen Raija Orasen ja Ilkka Remeksen sarjatuotantobestsellereistä. Pikemmin voi olla päinvastoin.

Viiden todistajan tietty viihteellisyys ei tarkoita Hollywood-spektaakkeleille ominaista sokerikuorrutusta. Kun Wolfgang Petersenin Troijan ja Oliver Stonen Aleksanterin hahmot näyttävät kiivaimmankin taiston jälkeen Baywatchin kuvaustauolta repäistyiltä, Koskinen vakuuttaa ajankuvansa vimmaisuudella ja armottomuudella. Ajanlaskumme alun Luvattu maa näyttäytyy rupisena ja visvaisena väärien profeettojen, kulkutautien, kauppamiesten ja vakoojien temmellyskenttänä. Veristä aikakautta vasten Jeesuksen toisen posken kääntäminen ja koston kierteen katkaisuyritykset tuntuvat entistä vallankumouksellisemmilta.

Koskisen kolme muuta todistajaa ovat raudan nimeen vannovia Juudasta ja Pertinaxia vivahteikkaampia. Jeesuksen veli Jaakob kertoo maanläheiseen tyyliinsä, millaista on arki elävän legendan ja maailmanhistorian tunnetuimman poikkeusyksilön rinnalla. Magdalan Maria tuo romaaniin kaivattua naisnäkökulmaa – vieläpä varsin onnistuneesti. Opetuslapset tempoilevat epävarmuuden ja uskonkiihkon välillä. Mikä olisi sopivampaa uskonvahvistusta kuin ensimmäisen kiven heittäminen huonomaineisen ”porton” niskaan?

Lukijan on turha hakea romaanista vahvistusta omalle uskolleen tai epäuskolleen. Koskinen jättää viisaasti paljon rivien väliin. Lähimpänä kirjailijan omaa ääntä taitaakin olla todistajista viimeinen, ylipappien vakooja Didymus. Nuori mies on työskennellyt legioonan haavurin sekä teurastajan apupoikana perehtyäkseen sielun arvoitukseen – turhaan. Hän ei kiistä jumaluuden raskasta ja käsittämätöntä mysteeriä, mutta kyseenalaistaa ja epäilee silti minkä ehtii. Tämä sopii hyvin myös taiteilijan credoksi.

Kun nuoressa nykykirjallisuudessamme on toisaalla havaittavissa älyllistä itseensä käpertymistä, Koskinen ei pelkää tuoda mukaan maailmanhistoriallista perspektiiviä ja ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Vaikka kerronnan sävyasteikko ja ajatuksen syvyys eivät vielä riittäisi,oikealla tiellä hän selvästikin on.