Marina Takalo

Vuonna 1962 Vienan Karjalan pakolainen, runonlaulaja Marina Takalo haastoi Juha Pentikäisen, nuoren tutkijan, elämänkertansa kirjoittajaksi. Pentikäinen antautui tehtävälle ja antautui sille täydellisemmin kuin osasi varmaankaan tuolloin aavistaa. Pentikäinen kirjoitti ylös Takalon runot ja kertomukset, suullisen perinnön, piirsi Takalosta sanallisen muotokuvan ja suodatti aineistosta kansainvälisesti merkittävän kirjan, Marina Takalon uskonnon, jonka alaotsikkona tuolloin oli uskontoantropologinen tutkimus.

Nyt ilmestynyt kirja on uusittu laitos vuonna 1971 painetusta maineikkaasta teoksesta. Sen mainostaminen uutena laitoksena tuntuu vähättelyltä: teos on kuin kaksi kirjaa, jossa on yksi kerros lisää alkuperäiseen nähden, sillä nyt Pentikäinen on kirjoittanut itsensä mukaan tarinaan. Tutkija, myöhemmin professori, on hylännyt ammatillisen viileyden: hän hymyilee nuoren Pentikäisen innostukselle, tämän punasteluille vilkkaan Marinan haastaessa haastattelijan mukaan tarinoittensa sisälle ja leikittelyjensä kohteeksi. Saavutettuaan nyt samat ikävuodet, joihin Marina ehti 1960-luvulla, Pentikäinen sanoo: ”Elämämme kietoutuu yhteiseksi kertomukseksi”.

Marina Takalon täytyi perheineen paeta kotiseuduiltaan Vienasta kahdesti, vallankumouksen jälkikuohuissa 1920-luvun alussa ja taas toisen kerran toisen maailmansodan aikaan – päästyään välillä muutamaksi vuodeksi takaisin kotiin. Suomen puolella Takalo eli kiertävänä työläisenä ja lakkorikkurina ja vaihtoi asuinpaikkaa moneen otteeseen. Yhden tyttäristään Takalo joutui jättämään Neuvostoliiton puolelle. Hänen elämäänsä leimasi sitoutuminen vanhauskoiseen kreikkalaiskatoliseen vakaumukseen, mutta samalla hän oli ikiaikaisen kansanuskon, taikuuden ja maagisen maailmankuvan lapsi.

Lukutaidoton Marina oli suullisen perinteen kannattaja ja kantaja. Esiintyväksi runonlaulajaksi hän ryhtyi vasta vanhoilla päivillään ja paljasti samalla tutkijoille, että myös runoista siihen asti köyhäksi luullussa Oulangassa, pohjoisimman Vienan alueella, eli kerran vahva ja monipuolinen laulu- ja tarinaperinne. Ennakkoluulon alueen runoköyhyydestä synnytti pitkälti Elias Lönnrot, joka suhtautui epäluuloisesti vanhauskoisiin eikä liiemmin arvostanut itkulyriikkaa.

Aikamatkailun helmi

Pentikäisen kirja on aikamatkailun helmi. Marinan tarinanäytteiden ja kertomusten myötä esille nousee häilyviä kuvajaisia ja kirkkaita välähdyksiä menneen maailman elämästä, suurperhejärjestelmästä, joka alueen köyhtymisen myötä katoaa, kuoleman seremonioista, häämenoista ja leikeistä.

Lukija pääsee tutustumaan Karjalan ja rajaseutujen sekavaan tilanteeseen vallankumouksen jälkeisinä vuosina. Hän saa verevän tuntuman pakolaisen elämään. Takalo kertoo myös, kuinka joutui kymmenkesäisenä köyhtyneen perheen tyttönä kerjuulle. Hän purkaa katkeruuttaan ja toteaa, että ”kerjuupalat ovat kipeiden sanojen alaiset”.

Pentikäisen teoksella on siis ajankohtaiset tasonsa. Toinen sellainen on – yllättäen – noituus. Marinan usko noituuteen oli vahva. Hän kertoo nähneensä noidan nuolen lentävän ja kuvailee sen tarkasti. Noituus on yhdessä mielessä onnen varastamista, ja Marina mainitsee sen oman kotitalonsa köyhtymisen syyksi.

Noitausko on ilmeisen ikuista: kateuden nojalle laaditaan nykyäänkin poliittisia ohjelmia.

Vahvimmiksi noituuden saralla mainitaan lappalaiset, vaikka vahvoja tuntui löytyvän myös Takalon arkisesta naapurustosta. Yleensä noidan on oltava peräisin jostakin toiseudesta, niiden parista, jotka kadehtivat meitä tai joita me kadehdimme. Noitausko on yleisinhimillistä ja ilmeisen ikuista: kateuden nojalle laaditaan nykyäänkin kokonaisia poliittisia ohjelmia.

Mutta noituudella on myös parantajan kasvot. Tai pikemminkin ne kasvot kuuluvat tietäjälle, jollaiseksi Pentikäinen Takalon kirjan lopuilla tunnustaa – ja astuu samalla lopullisesti ulos tutkijan objektiivisuudesta, Takalon maailmankuvan sisälle.

Pentikäisen teos avaa yksityistä ja yleistä historiaa. Se avaa uskontojen kenttää kertomalla Vienan vanhauskoisten kastijaosta, kolmesta ryhmästä, joista arvostetuin oli lautaviero. Sen jälkeen tulivat saarelaiset ja tuhkasen viero. Valtiollisen ortodoksian edustajat luettiin jonkinasteisiksi pakanoiksi ja heitä nimitettiin mierolaisiksi eli papinuskoisiksi. Takalo kertoo kuinka mierolaisuus tarttui häneen, kun hän myrskyllä veneessä joi mierolaisen pojan kupista. Vanhauskoisilla oli kotonaan varattuna eri astiat eri kastin edustajille, sillä uskosta huonontuminen oli teknisesti helppoa, mutta puhdistautuminen ja takaisin nouseminen pitkä prosessi.

Kirjan kautta päästään kurkistamaan siihen myyttiseen kirjanoppimattomien maailmaan, suullisen perinteen kantajien todellisuuteen, joka kerran synnytti eeppisen runouden niin Suomen saloilla kuin Kreikan saarilla ja vuoristoissa, kaikkialla maailmassa. Pentikäinen erittelee Takalon välittämän perinteen kerrostumia ja muistuttaa, että osa aineistosta on peräisin jo ajalta ennen karjalaisen kulttuurin syntyä, siis universaalia tai ainakin euraasialaista tarinallista pohjakerrostumaa – esimerkiksi kotka eli kokko-runojen kohdalla.

Marinalla oli hallussaan itkut ja joiut, kaskut ja sadut. Hänen kosketuksensa itkuperinteeseen oli yhä 1960-luvulla vahva ja luonnollinen: hän puhkesi itkuvirteen miehensä haudalla. Vienan hääperinne oli tallentunut Marinan mieleen kokonaisuudeksi virsineen, arvuutteluineen, kaskuineen, kilpalaulantoineen. Marina loi myös kokonaan uutta, omaa runoutta.

Hän uskoi haltijoihin ja kertoo elävästi naistennaurattajaveljensä perässäkulkijasta – ja kuinka tämä pääsi siitä eroon. Tällaisen perässäkulkijan oli taikonut veljen kiusaksi ilmeisesti joku, joka halusi saada veljen kiikkiin, siis puolisokseen.

Runot alkuperäisasussa

Kirja pitää sisällään runsain mitoin Takalon tallentamia runoja ja kertomuksia ja nämä runot on painettu kirjaan nauhalta puretussa asussaan. Näin lukija pääsee tutustumaan kieleen ja sen muutoksiin ja merkitysten sivupolkuihin, siihen mikä on kansanrunouden ja -satujen lukemisen kaikkein antoisimpia puolia. Alkuperäistä asua kirjassa seuraavat selitys ja käännös suorasanaiseen nykysuomeen.

Runoja lukiessa sanojen merkitykset avartuvat ja syvenevät. Näin tapahtuu vaikkapa silloin, kun Takalo satuilee metsätöitä tekevistä pirusta ja rengistä: ”Käsiä palelee rengillä. ’Mitä sinä nyt teet?’ ’No, käsiä palelee, niin puhun lämmintä. No ei se siihen paljon mitään puhunut, niin menevät syömään, niin sanoo: ’Keitto on kuumaa.’ Renki puhuu keittoon. ’Mitä sinä nyt teet? Kuuma on keitto, niin minä jäähdytän.’”

Pentikäinen kertoo ystävyydestään Takalon kanssa ja suhtautuu Takaloon kuin kunnianarvoisaan esiäitiin, jonka kanssa hän – nuori tutkija – pääsi kosketuksiin kuin ihmeen kaupalla. Kirjan lopulla ympyrä sulkeutuu kun tutkijasta ja Takalon tallentajasta tulee muistelija ja kertoja, välittäjä kahdessa merkityksessä.

Tämä kirja, nämä tarinat tarinoiden sisällä, onkin oikeastaan enemmän kuin kaksi – kuin monta kirjaa yksissä kansissa.