Tarzanin hauta

Kymmenennessä romaanissaan Juha Ruusuvuori kertoo lavealti. Hänelle ei riitä pienen ihmisen pieni elämä tässä hetkessä, vaan hän kertoo myös makrohistorian. Ei voi kuin ihailla sitä valtavaa taustatyön määrää, joka hänen on täytynyt tehdä.

Tarzanin hauta kertoo matkasta Afrikkaan. Vaimo lähtee Martta-vaihto-oppilaana suklaan maistajaksi São Tomén saarelle. Päähenkilö Tapio viettää vapaavuotta perunanviljelystään. Kerrankin hänellä on aikaa paneutua Tarzan-tutkimukseensa. Tapio on itsekin aikoinaan adoptoitu, ja tällä perustellaan hänen kiinnostustaan; olihan Tarzankin muun kuin oman äitinsä kasvattama.

Kirja koostuu otsikoiduista luvuista. Näkökulmia on kirjan alkupuolelta lähtien neljä: Tapion, hänen vaimonsa Tarjan, São Tomén kulkulaitosministerin sekä paikallisen siivoojan. Kaikkien tarinat kietoutuvat toisiinsa. Eikä mikään ihme, sillä jo alussa kehystarinan kertojaksi ilmoittautuu vain yksi henkilö, kangaskauppias. Pitkään hän antaa kertojille oman äänen kunnes kyllästyy sivulla 175 ja ottaa kerronnan kokonaan haltuunsa. Ruusuvuoren kirjan hienous on tarinoiden monitasoisuus. Tarzan-tutkimus lähtee pienestä metatarinasta, jonka merkitys kasvaa koko ajan loppua kohti.

Kertoja kyllästyy sivulla 175 ja ottaa kerronnan kokonaan haltuunsa.

Lukujen jännite rakennetaan pitkälti selkeälle vastakkainasettelulle afrikkalainen vs. länsimainen. Olennaista on henkilöiden luonnehtiminen pitkän kaavan mukaan. Paikallisia ihmisiä luonnehtii maailmankuvan rakentuminen talismaanieläinten kautta. Länsimaiset ovat meille tutumpia. Ruusuvuori pyrkii selvän tietoisesti olemaan tasapuolinen. Paitsi että afrikkalainen nähdään ”luonnonlapsien kaltaisina suurina hassuttelijoina”, myös valkoinen kuvataan ´ylemmän´ silmin:

”Naisella on päärynänmuotoinen lantio, alaspäin levenevä takamus ja melko lyhyet okapimaiset jalat, sen eläimen kaltainen vatsakin sekä pitkä kuikelomainen kaula ja suhteellisen pieni pää, jota korostaa lyhyeksi kynitty ohut punainen tukka.”

Kirjassa on vahva seksuaalinen lataus; dokumenttielokuvan tarkkuudella kuvataan sekä mustan että valkoisen takapuolen keinuntaa, mutta yksityiskohtiin ei mennä. Alussa tämä ratkaisu hieman hämmentää, ja sille miettii syytä, mutta tarinan lopussa seksuaalisuudesta kasvaa selittävä tekijä. Romaani pitää otteessaan yllätyksellisyyden elementeillä. Kuvaus on osin kovin naiivia, huumori piilottelevaa. Kuitenkaan kenellekään ei jää epäselväksi, että kieli poskessa tätä tarinaa on tarkoitus lukea.