Mr. Smith

Romaani on parhaimmillaan ihmeellisen rikas kerronnan muoto. Se voi olla kauniin kaavamainen, leikkiä lajityyppien konventioilla ja lukijan odotuksilla. Se voi olla syväluotaavan eeppinen, palkita hitaasti ja saada haluamaan itseään yhä enemmän ja enemmän.

Tai sitten jotain ihan muuta.

Olen lukenut tänä syksynä ainakin kaksi jo muodoltaan kiihottavaa, ilkikurista kirjaa. Toinen on Jaakko Yli-Juonikkaan 650 sivuun tiivistämä Neuromaani, herkullinen hajonneen ihmismielen kuvaus. Aivotutkimuksen maailmaa koskettelevaa, mielisairaan tieteellisen tutkimuksen muotoon fabrikoitua teosta voi lukea mistä kohdasta hyvänsä, päätyen minne hyvänsä. Teos on hauska palapeli, jonka eri osat käyvät moneen paikkaan – eivätkä minnekään.

Kirjan alusta loppuun järjestyksessä lukeminen on itse asiassa kannanotto: minä se olen terve ja toimin kuten yleensäkin, vaikka kirjoittaja ja päähenkilö tarjoavat jotain aivan muuta vaihtoehtoa. Vasta seuraavalla lukukerralla saattaa uskaltautua koettelemaan rajojaan.

Ovelaa rakennetta korostaa moni-ilmeinen kirjallisten lajityyppien kirjo, jossa asiaproosan tahaton koomisuus sekoittuu kirjallisten lajityyppien parodioihin ja mielipidekirjoitusten, outoblogien ja omaelämäkertojen nyrjähtäneeseen oikeassa olemisen logiikkaan. Aivotutkimuksen, kognitiotieteen ja psykologisten teosten rinnalla kulkee viittauksia muun muassa suojelupoliisin raportteihin ja mitä moninaisimpiin oma-, pien- ja palvelukustanteisiin.

Seppälä hakeutuu suurten tulkintojen äärelle.

Toinen, huomattavasti Yli-Juonikkaan kirjasta poikkeava mutta samalla lailla herkullisen monitasoinen ja elastinen romaani on Juha Seppälän Mr. Smith. Se ei leiki lähdeapparaatilla eikä raatele lineaarista kerrontaa riekaleiksi. Toisaalta Seppälä hyppii tavattoman innokkaasti eri aikatasoilta toiselle. Kertojat vaihtelevat, ensimmäiset ja kolmannet persoonat vaihtelevat. Hahmot esiintyvät eri ajoissa ja kommentoivat toisiaan.

Tämän tästä Seppälä hakeutuu suurten tulkintojen äärelle. Hän ei kuitenkaan kerro Tarinaa isolla teellä vaan käsittelee muhkeita teemojaan suvereenisti poukkoillen.

Taloudelle emme mahda mitään

Teema 1: historia. Mr. Smith lähtee liikkeelle 1800-luvun lopulta, Pietarista ja Karjalan kannakselta. Seppälä maalaa paksuilla pensseleillä tarinalinjaa 1800-luvun viipurilaisesta ”herra Schmidtistä” ja nykyajassa elävästä ”herra Smithistä”, joka uumoilee Schmidtin isoisäkseen. Schmidt kauppaa vakuutuksia, Smith tarjoaa konsulttipalvelujaan missä tahansa rahan arvoisissa ongelmissa.

Aiemman sukupolven Schmidt on tietoinen seuraajastaan, Smithistä. Siitä voinee päätellä joko ylijuonikasmaisesti, että he ovat yksi ja sama henkilö – tai todeta, että joka ajalla on omat Schmidtinsä/Smithinsä.

Suomi siirtyi schmidteistä smitheihin. Seppälä kirjoittaa jo melkein alussa: ”Saavun ovellenne kuin Mr. Smith. Kuin tarkoittaa että Smith ei ole nimeni. Selvyyden vuoksi käytän tästä eteenpäin itsestäni tuota nimeä, Smith.”

Taloudelliset ja kulttuuriset vaikutteet kulkevat eri tavoin eri aikakausina, mutta yksi tuntuu Seppälän romaanissa olevan pysyvää. Maantieteelle emme mahda mitään. Pietari, Pietari, Pietari. Venäjän ja Suomen rajaseutu on Seppälän romaanissa kuin frontier 1800-luvun Yhdysvalloissa: kiehtova alue täynnä mahdollisuuksia tai syöveri, jonne voi hukkua, jollei pidä varaansa.

Seppälä kuvaa hahmojensa kautta kapitalismin rautaisia lakeja. Sanoma tuntuu selvältä: nyky-Euroopassa(-kin) raha määrää, ja ihmiset ja heidän sopertelemansa ideaalit taipuvat noudattelemaan mammonan lakeja. ”Henki on kuollut, aine hallitsee”, Seppälä kirjoittaa. Markkinavoimat tuntuvat luonnonvoimien veroisilta, muuttumattomilta ja ikuisilta.

Länsimaiden perikadolle emme mahda mitään

Teema 2: kirjallisuus. Herra Smith on saanut haltuunsa herra Schmidtin vastaanottaman kirjeen. Siinä WSOY:n Jalmari Jäntti hylkäsi isoisän omaelämäkerrallisen, stendhalmaisesti nimetyn romaanin ”Mustaa ja punaista”. Tarinaan liittyy myös entinen päätoimittaja, Orvo Manninen, joka on seurannut viime vuosien murrosta omakohtaisesti vierestä eikä saa otetta siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa. Mr. Smithin sanoin: ”Meidät oli saatu uskomaan kaikki mitä meille kerrottiin: kun meille näytettiin keskimmäistä, meidän haluttiin näkevän viisi sormea.”

Suuret linjat ja esselehtivyys, musta huumori ja aforistisuus kohtaavat.

Rahan kaikkivalta, teeman 1 käsittelystä tuttu, heijastuu Seppälän illuusiottomissa jeremiadeissa suoraan kirjallisuuteen ja joukkotiedotukseen. Taide ja uskonto tuntuvat enää reunahuomautuksilta talouden suureen tarinaan, ja ”historia on enää bisneskonsepti”.

Raha: ”koska se on absoluuttinen väline, se on absoluuttinen päämäärä.”

Näistä aineksista olisi voinut kirjoittaa valtavan järkäleen, syytekirjelmän länsimaiden myöhemmästä perikadosta. 280 sivuun lavennetun Mr. Smithin suuruus on kuitenkin sen kyvyssä yhdistää aineksia. Suuret linjat ja esselehtivyys, musta huumori ja aforistisuus kohtaavat. Juha Seppälä on kirjoittanut Routavuoden ja Paholaisen haarukan veroisen romaanin.