Maailmankansalaisen etiikka

Juha Sihvola on ottanut itselleen roiman annoksen vastuuta ja kirjoittanut teoksen globaalista oikeudenmukaisuudesta ja maailmankansalaisuudesta. Maailmankansalaisuus on hänelle lähtökohtaisesti ihmisyyden monien ulottuvuuksien kunnioittamista ja sitoutumista pitämään jokaista ihmistä alkuperästä ja asemasta riippumatta tasa-arvoisena kumppanina. Johdannossaan Sihvola pahoittelee, että globaalin etiikan teemat ovat jääneet Suomessa oudoiksi ilmiöiksi, joista ei juuri keskustella.

Teoksessaan Maailmankansalaisen etiikka Sihvola tunnustautuu itse vastuulliseksi maailmankansalaiseksi ja tarjoaa filosofian historian kautta näkökulmia ennakkoluuloista vapautumiseen ja elävään moraaliin maailmassa, jossa ihmisyyden kunnioittamiseksi ei riitä muodollisen demokratian takaaminen eikä toisten hyväksyminen tasaveroisiksi ostajiksi ja myyjiksi markkinatalouden myllyyn. Sihvola on sanalla sanoen laatinut perusteellisen ja puhuttelevan kannanoton mahdollisuuksistamme vaikuttaa maailmanjärjestyksen arvioimiseen ja rakentamiseen globaaliin talouden, yhdenmukaistumisen ja yhä pidemmälle voimistuvan yksilökeskeisyyden maailmassa.

Maailmankansalaisuus-käsitteen synnyn Sihvola löytää historiankartalta stoalaisuuteen vaikuttaneista kreikkalaisista kyynikoista. Kyynikoiden kulttuuri- ja yhteiskuntakriittiselle ajattelulle oli luonteenomaista penseä suhtautuminen rikkauteen, syntyperään ja yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Heihin lukeutui mm. Diogenes.

Diogenes kutsui itseään maailmankaikkeuden kansalaiseksi (kosmou politěs), ts. moraaliseen ja poliittiseen päätöksentekoon kykeneväksi kansalaiseksi, jonka kansalaisuus oli jäsenyyttä kaikkeuden kauniissa järjestyksessä. Kaikkeuden kansalaisuudessa hän katsoi olennaisimmiksi ne piirteet, jotka yhdistivät hänet muihin ihmisiin, ja epäolennaisimmiksi puolestaan ne, jotka erottivat hänet muista, kuten yhteiskunnallinen asema, kansallisuus, kotiseutu tai sukupuoli. Diogenes muotoili käsityksen ihmisarvosta, joka perustui vaatimukseen kohdella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Ihmisarvon kunnioitus merkitsi Diogeneelle irtisanoutumista yhteiskunnassa vallitsevista arvostuksista ja siitä, mitä ihmisten enemmistö himoitsee: rahaa, asemaa tai kunniaa. Hyvä elämä ei tarvinnut mitään näistä. Ihmisarvon tunnustamiseen ei tarvittu muuta kuin luopumista tekopyhän teeskentelyn ja sosiaalisten hierarkioiden valheellisesta varjostuksista. Sihvola on tallentanut päivänsäteiden lämmöstä nauttineen Diogeneen kuuluisat sanat, jotka tämä lausui, kun Aleksanteri Suuri antoi hänelle armon pyytää mitä ikinä haluaa: ”Siirry pois aurinkoni edestä!”

Syytetty maailmankansalainen

Kosmopoliitti on maailmankansalainen, jonka kotimaata eivät määrittele maantieteelliset rajat vaan arvostukset. Tietosanakirjoista on aikojen saatossa voinut lukea erilaisia määritelmiä, joihin lukeutuu esimerkiksi ”kosmopoliitti on ylikansallisten ja antinationalististen katsomusten esitaistelija”. Ei siis ihme, että maailmankansalaisuutta on pidetty uhkana kansallisille intresseille ja kosmopoliitti-nimikettä käytetty tarkoituksellisena synonyymina ”isänmaan viholliselle”.

Lähihistoriamme entisissä itäblokin maissa kaikui Internationaali, mutta kosmopoliitti oli samanaikaisesti isänmaan uhka, joka vastasi kaikesta pahasta; amerikkalaisesta imperialismista, länsisaksan revansismista ja maailmanlaajuisen sionismin salaliitosta. Lännessä kosmopoliitit saivat syytteitä uskonnon, isänmaan ja pyhien arvojen vastaisuudesta tai kommunismin levittämisestä. Maailmankatsomukseltaan kosmopoliittisia ”toisinajattelijoita” karkotettiin vuosisadan alussa ja kylmän sodan aikana kovalla kädellä sekä Yhdysvalloista että Neuvostoliitosta. Propagandistisissa pamfleteissa ei suuremmin selitelty syitä, vihollisen nimeäminen riitti, ja kansa sai vetää omat johtopäätökset maailmanvallankumouksesta. Valtion rajojen kumoaminen, edes ajatuksissa, sopi poliittisen koneiston luomaan kuvaan kansan vihollisesta.

Yksilötasolla kosmopoliittinen leima on mm. edellä mainituista syistä merkinnyt monelle suoranaista hengenvaaraa – Stalinin puhdistukset tai Slansky-oikeudenkäynnit Tshekkoslovakiassa eivät ole ainoa esimerkki. Molemmissa maissa kosmopoliittisuus oli rikos. Tshekeissä tuomittiin 14 kommunistipuolueen jäsentä kosmopoliittisuuteen vedoten, mukaan lukien maan ulkoministeri. Useimmat teloitettiin. Stalin tuomitsi mm. esperanton kosmopoliittisuuden välineenä.

Sihvolan tarkastelussa maailmankansalainen uhanalaisena tai uhkakuvana on jäänyt vähälle huomiolle. Hän keskittyy maailmankansalaisuuteen eettisen näkökulman mahdollisuutena ja uskoo rajattoman Euroopan, kansainvälisyyden ja maailmanlaajuisten sitoumusten antavan myös kosmopoliittisuudelle takaisin oikean merkityksensä.

Sitä tarvitaan. Maailmankansalainen joutuu edelleen vastaamaan erilaisiin syytöksiin. Luin tanskalaisesta lehdestä seuraavan valaisevan esimerkin. Toulonin kirjamessujen yhteydessä myönnettiin muutama vuosi sitten kirjallisuuspalkinto kirjailija Marek Halterille (s.1936), jonka ansioihin voidaan lukea myös laaja oppineisuus ja kymmenen kielen hallinta. Puolassa syntynyt, Uzbekistanissa asunut ja Ranskaan kotiutunut kirjailija on tehnyt elämäntyötä mm. muslimiväestön- ja afrikkalaisen väestönosan ihmisoikeuksien hyväksi. Le Penin kannattajana tunnettu Toulonin pormestari ei moisesta pitänyt; Halter oli liian kosmopoliittinen ollakseen ranskalaisen kirjallisuuspalkinnon arvoinen. Niinpä jo myönnetty palkinto otettiin pois Halterilta ja annettiin sen sijaan Brigitte Bardotille. BB:n arvot olivat kohdallaan: Le Penin kannattaja ja tunnettu eläinten ystävä vihaa muslimeja, eikä millään muotoa tunnustaudu kosmopoliitiksi.

Globaali talous ja maailmankansalaisuus

Globalisaatio ja kansainvälistyminen eivät siis ole puhdistaneet maailmankansalaisuuden leimaa, mitä moni taho käyttääkin häikäilemättömästi hyväkseen. Tätä taustaa vasten on erityisen kiinnostavaa tarkastella maailmankansalaisuutta Sihvolan valaisemana vastuullisena ja humaanina näkemyksenä. Sen vastaisesti maailmankansalaisuus on perin usein mielletty myös globaalin talouden kylkiäisenä, jonkinlaisena kaikkien kohtalona. Sihvola kiistää yksinkertaistuksen Januksen kasvot. Maailmankansalaisuutta tukevia instituutioita ei ole, globaalia taloutta tukevat valtiot ja suuryhtiöt. Maailman talouden ehdot heijastuvat toki maailmankansalaisen näkemyksiin, mutta mistään selkeästä symbioosista saati täydestä luottamuksesta ei kuitenkaan ole kysymys. Globaali talous tarvitsee globaalin etiikan vastavoimakseen, sillä nopeat muutokset ravistelevat yksilöitä ja kansakuntia arvopohjia myöten.

Muutokset mullistavat maailmanjärjestystä, sillä globalisaatio on maailmanlaajuista yhteen kytkeytymistä, jonka myötä keskenään kilpailevat valtiot luovuttavat vapaehtoisesti päätösvaltaansa ylikansallisille elimille. Kun kansallinen kehikko ei enää riitä, myös politiikan luonne muuttuu ja seuraukset näkyvät. Erilaiset kulttuurit kohtaavat tiiviimmin, perinteiset elämänmuodot murenevat, pienet kielet katoavat. Yksittäisten ihmisten elämänkaari rakentuu yhteydestä moniin yhteisöihin ja identiteetti rakentuu suhteessa moniin sitoumuksiin. Pysyvintä on enää synnyinseutu, kieli ja koulutus. Varmuus omasta paikasta asioiden järjestyksessä katoaa ja ihmiset tulevat yhä enemmän yksilöiksi. Ennen niin itsestään selvien viiteryhmien kadotessa yksilön on yhä enemmässä määrin tehtävä itse aktiivisia valintoja tietääkseen ja määritelläkseen kuka on.

Hyötynäkökulma ei ole ollut täysin vieras historian kosmopoliiteille, mutta useimmiten maailmankansalaisuus on ollut lähtöisin toiselta pohjalta; arvostuksista, vastuusta ja ihmisnäkemyksestä. Se pätee edelleen. Globalisaation myötä on helppo sanoa, että maailmankansalaisen vastuullinen näkökulma on tärkeämpi kuin koskaan. Se on sekä välttämättömyyttä myötäilevä että sen vastavoima.

Maailmankansalaisen valinnat

Tekeekö muuttuva maailma kaikista tulevaisuudessa kosmopoliitteja? Oireet sen enempää kuin toiveetkaan eivät näytä sen suuntaisilta, eikä Sihvolakaan tunnu olevan sitä mieltä. Maailmankansalaisuus on jo alkuasetelmiltaan varhaista sukua ulkopuolisuudelle, myös sille, jota voi kokea oman yhteisön sisällä. Ennen kaikkea se on sidoksissa, ei niinkään taloudellisiin, vaan moraalisiin, arvostuksellisiin ja kokemuksellisiin sitoumuksiin, jotka ylittävät rajat ja luovat eittämättä erilaisuuden kohtaamisesta uuden näkökannan maailmaan ihmisten kotina.

Maailmankansalaisuus on sitoumus ja valinta. Ei ihme, että muukalaisuus ja maanpakolaisuus ovat olleet maailmankansalaisuuden tunnettuja positioita. Kosmopoliitti Edward Said (1935-2003) on siitä hyvä esimerkki. Maailmankansalaisen näkökulman ovat tuoneet historiaamme ennen kaikkea yhteisönsä ja kansansa jättäneet, vieraissa maissa ja muissa kulttuureissa eläneet yksilöt, jotka omasta ulkopuolisen asemastaan ovat nähneet ihmisyyden tasa-arvoisuutena.

Myös Edward Said lähestyy maailmankansalaisuutta vastuukysymyksenä. Teksteissään hän on korostanut kosmopoliittisesti ajattelevan intellektuellin vaikeutta sitoutua kommunikoinnille välttämättömään kansalliseen kieleen. Kielellä on nimittäin aina tendenssi sitoutua helpoimmin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja käsityksiin ”meistä” ja ”toisista”, joita myös valtiot laitoksin ja kansakunnat kulttuurisymbolein pitävät yllä kansallisen identiteetin säilyttämiseksi. Saidin mukaan yksi kielen kollektiivisten tasojen tarkoituksista onkin vakaannuttaa ”meidän” identiteettimme uhanalaisuuden nimissä.

Hallitsevat normit ovat sidoksissa kansakuntaan ja valtioon, joka jo sinänsä on auktoritatiivinen ja vaatii uudelleen ajattelun ja monipuolisen tarkastelun sijasta lojaliteettia ja sopeutumista. Said ei näe älylliselle ihmiselle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä normien ulkopuolelle, kyseenalaistamaan symboleja ja perinteitä, joiden tarkoitus on jatkuvuuden ja arvojen rikkomattomuuden säilyttäminen. Positio ei ole kivuton, päinvastoin, maailmankansalainen joutuu potemaan lojaliteetin ongelmaa. Kaikki kuuluvat kansalliseen yhteyteen, perheeseen, etnisiin ryhmittymiin. Mutta oman ryhmän jatkuvuus ei saa koskaan merkitä niin suurta kiihoketta, että se lamauttaa mielelle ja ajattelulle asetetut vaateet kaikkien oikeudesta.

Saidin mukaan myös maanpako synnyttää ajattelevia maailmankansalaisia. Ulkopuolisuus on siinäkin tärkeä moraalinen aspekti. ”Ajatuksissa maanpakolaisesta ja spitaalisesta, sosiaalisesti ja moraalisesti hylätystä, on aina ollut yhtäläisyyksiä. Maanpaossa elävä ei elä koskaan täydellisesti ympäristöönsä sitoutuneena eikä koskaan täydellisesti alkuperästään irtautuneena”. Tämä voi olla moraalisesti onnellinen tila ihmisyyden ymmärtämiselle. Elossa olemisen taidosta tulee tärkein, kun taas mukavuuden, sopeutuvaisuuden ja turvan hakemisesta muodostuu moraalista tilaa koetteleva uhka, jota on koko ajan tarkkailtava. Tätä on olla yksinäisyyden ja sitoumuksen välissä. Saidin viljelemä Adornon sitaatti samasta kuuluu: ”Moraaliin kuuluu, että ei ole kotona itsessään.” Epäilemättä näillä poluilla on löydettävissä maailmankansalaisuuden uhka kyseenalaistamisen ja kiintymyksen älyllisestä yhteistyöstä, joka ei valitse helpointa vaihtoehtoa, vaan moraalisimman. Siksi Sihvolaa lukeneena pidän itsekin maailmankansalaisuutta ainoana oikealta tuntuvana valintana, enkä sattuman, elämänkohtalon tai matkailun seurauksena, niin kuin usein luullaan.

Moraalikysymykset

Sihvola käy perusteellisesti mutta perin pureskelematta läpi maailmankansalaisuuden moraalifilosofiaa ja filosofianhistoriaa. Olennaisia kulmakiviä tässä tarkastelussa ovat olleet filosofian jo aiemmin asettamat kysymykset ihmisarvosta ja oikeuksista. Onko jokainen ihminen itsessään arvokas päämäärä? Onko moraalisia totuuksia olemassa riippumatta arvostuksista? Onko kansallinen suvereniteetti ainoastaan yksilöoikeuksien toteuttamisen väline? Onko yksilöllä oikeuksia oman valtion ulkopuolella? Velvoittavatko moraaliperiaatteet valtiota suhteessa toisiin valtioihin ja kaikkiin kansalaisiin? Jos valtio loukkaa kansalaistensa oikeuksia, kumpi on tärkeämpi, yksilöoikeuksien puolustaminen vai kansallinen suvereenisuus? Kun oikeuksia rikotaan, onko väliintulo-oikeus vain suvereeneilla hallituksilla, vai myös yksittäisillä ihmisillä? Milloin asioihin sekaantuminen on hyväksyttävää? Vain kun rikokset ovat ilmeisiä ja hirviömäisiä? Kuka määrittelee rikoksen hirviömäisyyden? Ei liene ihme, että presidentti Bush on otettu useampaan otteeseen esimerkiksi.

Teoksista

Sihvola antaa runsaasti tilaa kosmopoliittisen näkemyksen uranuurtajan Hugo Grotiuksen (1583-1645) teokselle Sodan ja rauhan oikeudesta. Teoksen herättämät kysymykset ovat ällistyttävän ajankohtaisia. Grotiuksen ansioksi Sihvola lukee lähtökohdan, joka pätee edelleen: emme elä maailmassa, jossa ainoita oikeutettuja toimijoita olisivat toisistaan riippumattomat suvereenit valtiot. Emme myöskään elä kosmopoliittisessa maailmassa, jossa kaikki ihmiset huomaisivat paikalliset yhteisölliset sitoumukset turhiksi. Maailmanlaajuisesti sovellettava moraali edellyttää sekä yleisinhimillisten että paikallisten siteiden huomioon ottamista. Maailmankansalainen näkökulmasta tarvitsemme siis globaalin etiikan, joka ottaa huomioon ihmisten sidonnaisuuksien moninaisuuden. Voisiko asiaa sen ajankohtaisemmin ilmaista?

Sihvola käsittelee laajasti myös Immanuel Kantin (1724-1804) teosta Zum evigen frieden eli Ikuiseen rauhaan, jota pidetään YK:n peruskirjan pohjana. Kosmopoliittisissa näkemyksissään Kant oli valistusfilosofi ja hänen ajatuksensa edelsivät 1800-luvulla voimistuvaa kansallisromantiikan ja nationalismin ihanteiden nousua. Lähtökohtana oli kansainvälinen oikeus, jossa valtioilla oletettiin olevan samankaltaiset suhteet kuin yksilöillä valtioiden sisällä. Ne nähtiin tasavertaisina keskenään. Kant ei uskonut maailmanvaltion toteutumiseen, vaan ajatteli ihmisten elävän aina valtioissa. Hän ei kuitenkaan uskonut valtioiden rakentuvan kielen, kulttuurin tai historian määrittelemiin kansakuntiin. Hän ei myöskään nähnyt ihmisellä olevan sisäänrakennettua taipumusta toimia moraalisesti. Kantin ajattelu oli järisyttävää aikana, jolloin moraalia tarvittiin mm. kolonialismin pahuuden ja siirtomaiden kansalaisten ihmisarvon räikeän alentamisen vastustamiseen.

Kant oli oikeassa sikäli, että maailmanvaltiosta ei ole tietoakaan. Sihvola korostaa, että maailmassa on tällä hetkellä yli 200 itsenäistä valtiota ja vielä enemmän kansoja, kulttuureja ja kieliä. Maailman kaikki osat ovat kuitenkin riippuvaisia toisistaan, eikä toisistaan eristettyjen moraalisten saarekkeiden maailmassa ole enää mahdollista elää. Maailma todella on yhteinen.

Jo ennen Kristuksen rakkauden käskyä

Kiinnostavimpaan antiin maailmankansalaisuuden historiassa lukeutuvat sen näkemyksellisen perustan ensimmäiset esitaistelijat ja innoittajat. Luonnollisesti he ovat mukana Sihvolan teoksessakin. Kyynikot, stoalaiset ajattelijat ja etenkin Seneca (4 e.Kr – 65 j.Kr), Cicero (104-43 e.Kr) ja Markus Aurelius (121-180 j.Kr).

Maailmankansalaisuuden perusteoksiin kuuluvat Sihvolan tekstissä siteeratut Aureliuksen Itsetutkistelut ja Ciceron Velvollisuuksista, jotka kehotan lukemaan paitsi suhteessa Sihvolan näkökulmiin myös erillisinä teoksina ja omassa valossa. Ne ovat klassikoita, joita lukiessa hymy kareilee huulilla siinä missä rypyt otsalla syvenevät. Molemmat löytyvät kirjastoista suomenkielisinä.

Kaukaisimpana esimerkkinä maailmankansalaisuuden ihmiskäsityksestä on näkemyksissään suurimmin muista poikkeava kirkkoisä Augustinuksen (354-430) suurteos Jumalan valtio. Hänen käsityksensä taivaallisesta isänmaasta, Jumalan valitsemista kansalaisista ja hyväksyttävän ja paheksuttavan sodan eroista on hyvä lukea, mutta pikemminkin koko ihmiskunnan huomioon ottavan maailmankansalaisuuden kääntöpuolena. Kristinuskon puolesta oikeutettu sodankäynti kuvaa ennemmin hallitsevaa arvomaailmaa kuin maailmaa kansoittavien ihmisten ihmisoikeutta. Jumalan Valtiota lukeneena kallistun sille kannalle, että Sihvolan teos ei olisi kärsinyt suuresti sen pois jättämisestäkään, vaikka teos itsessään arvokasta kulttuurihistoriallista luettavaa onkin.

Mitä voimme tehdä?

Lopuksi tärkeä kysymys. Mitä maailmakansalaiseksi tunnustautuminen on? Mitä se merkitsee? Omien arvopäämäärien tutkiskelun lisäksi lähtökohtana on asioiden tilan moraalinen kyseenalaistaminen. Maailmankansalainen ei suunnittele maailmanvallankumousta. Toisin kuin luullaan, maailmankansalainen voi olla kiintynyt omaan perinteeseen, kulttuuriin ja kieleen. Sen sijaan Sihvola toteaa, että maailmankansalainen on kulttuurisesti suvaitsevainen ja vastustaa sellaisia nationalismin muotoja, jotka eivät tunnusta oman ryhmän ulkopuolella jäävien täyttä ihmisyyttä. Sihvolan maailmankansalaisuus ei ole poliittinen ohjelma, sen sijaan se tarjoaa ”moraalisen näkökulman poliittisten velvollisuuksiemme ja mahdollisuuksiemme arvioimiseen”.

Teoksen lopussa Sihvola uskaltautuu ehdottamaan, millä alueilla maailmankansalaisuudella on tai voi olla merkitystä ihmisyyden tulevaisuudelle. Hän toteaa, että elämme eittämättä aikaa, jossa kansallisuuden, uskonnon, perinteen tai elämäntapojen ympärille järjestäytyneet yhteisöt ovat jäämässä vaihtoehtoliikkeiden asemaan. Ylikansallisten taloudellisten intressien, yksilökeskeisyyden ja juurettomuuden sekä nopeasti muuttuvien arvomaailmojen myötätuulessa maailmankansalaisen etiikan on oltava tavoitteiltaan realistinen. Nykyistä maailmanjärjestystä ei voi pysäyttää. Sen sijaan maailmanlaajuiset liikkeet voivat muuttaa sen suuntaa; niistä esimerkkejä ovat ekologinen ja feministinen liike, joiden merkitys on jo nähtävissä elämänarvoja ja ihmisoikeuksia edistävinä.

Maailmankansalaisen työjärjestyksessä tärkeimmällä sijalla on akuutin aineellisen köyhyyden poistaminen maailmankartalta, suuryhtiöiden painostaminen eettisyyteen, ympäristökysymysten ratkaiseminen, AIDS:in ja huumevirtojen pysäyttäminen, naiskaupan, seksuaalisen hyväksikäytön ja lapsityövoiman lopettaminen ja väestökysymysten ratkaiseminen. Sihvola astuu mm. Naomi Kleinin rinnalle ja julistaa, että kansalaisliikkeillä on merkitystä, ja että poliittiset päätökset voivat säädellä markkinataloutta.

Sihvolan tekstistä paljastuu, että maailmankansalaisuudessa suhde uskontoon ja uskonvapauteen on yksi vaikeimmista tehtävistä. Siellä missä ihminen kohtaa uskonsa, kohtaavat myös kulttuuria säilyttävät ja välittävät merkitykset; erityisasemat, ideologiset ja propagandistiset leirit ja linnakkeet, yhteiskuntamoraali, kansalaisoikeudet ja ihmisarvo. Maailmankansalainen katsoo peiliin ja etsii etiikkaansa sokean vimmalla. Mikä on kaikkien ihmisoikeus? Mitä se sisältää? Mitkä ovat rajamme?

Sihvola on oikeassa. Hän ei ole rakentanut maailmankansalaisen etiikkaa tyhjästä, eikä myöskään tyhjentänyt aihetta lopullisiksi totuuksiksi. Huomattava määrä kiinnostavia näkökulmia ja kysymyksiä jää tämän kirjan ulkopuolelle. Sihvolan näkemys maailmankansalaisuudesta on myönteinen ja optimistinen. Kirjalla on myös ajattoman teoksen piirteitä: menettämättä otetta nykyajasta se kiteyttää ihmisyyttä ikuisesti koskevia kysymyksiä tavalla, jonka uskon kaikkein sitä lukevien tunnistavan. Se luotaa ihmisen osaa ihmisyyden arvon mittaajana.

Teos ei luo harhakuvia, tiedämme mihin osaan kirjastoa se kuuluu ja mikä on sen tarkoitus. Historian ja filosofian historian dosentti on tehnyt perusteellista työtä, historiallisessa katsannossaan temaattisesti etenevää ja pikemminkin toteavaa kuin pohdiskelevaa. Prosaistin esseinä teos olisi toisenlainen, tällaisenaan Maailmankansalaisen etiikka on tieteilijän työtä, jossa on niukalti oman persoonan henkeä, mutta riittävästi asian kuuluttamisen ja tärkeäksi kokemisen valoa.

Vaikealukuiseksi teosta ei voi moittia missään suhteessa. Kaikessa kohtuudessaan ja tasapainossaan Sihvolan teksti on ilmavaa ja kiteyttävää. Sitä ei vaivaa ajatusten monimutkaisuus, terminologiset yliheitot tai edes liiallisten fakkitermien käyttö tai muut ylikorostukset. ”Suomalaiselle lukijakunnalle” kelpaa näin ollen hyvin osoitteeksi. Toivottavasti osoite löytyy ja lähetys menee perille.

Sihvola kertoo keskustelunavauksellaan, että maailmankansalaisuus kolkuttelee oville nimenomaisesti moraalisena vaihtoehtona. Globaalin talouden rinnalla se voi olla pikemminkin pieni David kuin suuri Goljat. Vai toisin päin? Tutustumisessa voi olla ainakin se hyvä asia, että tämä suhde käy ilmi, itse kullekin tavallaan.