Linnun muotokuva

Suomalaisessa proosassa kokeilut ovat olleet niin harvassa, että jo kirjallisuuden graduopinnoilla on välillä päässyt teknisen hurjastelijan maineeseen. Onneksi ajat muuttuvat, ei vähiten Juha Siron uuden romaanin kaltaisten tekstien takia.

Linnun muotokuva julistaa heti kokeilevansa. Se hakee kirjallista kotiaan sinällään selkeistä tyyleistä, mutta kirjan lopussakaan kaikki ei loksahda paikalleen. Tyyli ja kertoja vaihtelevat, tekstimuodot risteilevät ja aikatasot leikkaavat toisiaan.

Kertoja kuvailee toimiaan välillä kovaksikeitetyn dekkarin kuivakkuudella, sarjakuvasitaatit vievät tekstiä eloisampaan suuntaan, ja esimerkiksi kertojan lapsuudenkuvat tai tuntemattoman pojan sodan alla kirjoitetut päiväkirjaotteet hajottavat kerrontaa koko ajan.

Tyyli ja kertoja vaihtelevat, tekstimuodot risteilevät ja aikatasot leikkaavat toisiaan.

Siro uskaltautuu jopa tietoisen kuluneiden kielikuvien pariin: ”Tuuli viskoo pisaroiden elohopeaa pitkin ikkunaa. Myrsky painaa Toompean rinteessä puut polvilleen. Salaman välähdys nuolaisee maailmasta värit.” Toisaalla taas kokeillaan google-runouden työkalupakkia.

Tällaisen hajanaisuuden keskellä lukijan tilannetta ei helpota se, että kirjan juonta on aika vaikea kuvailla. Siinä kun liikutaan sekä tylsäksi urautuneen journalistin arjen kuvauksessa että hänen lapsuuden muistumissaan ja syrjähypyissään. Mukaan otetaan myös sydänvian korjaamista vielä melko kokeellisella hoitomuodolla ja lainat vanhaan päiväkirjaan ja sarjakuviin.

Siitä, mistä ei puhuta

Kustantaja väittää, että teos käsittelee ensirakkautta. Takakansi pohtii, kenen elämää päähenkilö elää. Molemmat mahdollisia asioita esimerkiksi tämän kirjan aiheeksi, mutta kiinnostavampiakin tarjokkaita löytyy. Siis jos vaivautuu lukemaan myös itse kirjan.

Mistä kirja sitten kertoo, mikä on teoksen ytimessä? Eräänlaisen lukuohjeen Siro on piilottanut nimeen ja kirjan loppupuolelta löytyvään pitkään runoon ”Kuinka maalata linnun muotokuva”. Siinä linnulle maalataan ensin häkki ja sitten jotain kaunista, jolla lintu houkutellaan paikalle. Linnun ehkä vuosienkin päästä tultua paikalle suljetaan häkin ovi siveltimellä, maalataan häkki piiloon ja maalataan linnulle laulupuu. Lopulta, jos taulu on hyvä, lintu laulaa ja maalaaja voi signeerata teoksen sen sulalla.

Kyse on siis jostain, mikä ei heti teoksesta näy. Tai ehkä kirjan teema on vain liian ilmeistä näkyäkseen. Minulle se on kerronta, joka paljastuu tarkemmassa analyysissä aika monitulkintaiseksi. Kertoja vaihtelee paikkaa, päähenkilö vaihtelee tajunnantiloja ja muistelun kohteita, mikään ei pysy paikallaan. Vain kerronta säilyy.

Siro on ennenkin lainaillut ideoita kirjallisuudentutkimuksesta. Nyt voisi melkein luulla, että hän on lukenut Mika Hallilan tutkimuksia metafiktiosta ja päätynyt kokeilemaan asiaa äärimmilleen.

Hallilan metafiktiivisyys tarkoittaa sitä, miten teksti kertoo omasta luonteestaan ja kuvailee syntyään. Siron kirja puolestaan keskittyy kieleen ja kerrontatapoihin niin, että tekstin sokkeloon helposti katoaa kerronnan aukkoisuus ja epäjatkuvuus.

Kirjan lukija ei hetikään näe taulun lintua, joka ainoastaan hyvällä onnella täydentää kuvan. Tekstistä ei välttämättä havaitse, että kyse on kerronnan kertomuksesta ja siitä, että tämän kertomuksen taakse piilotetaan kertojan hahmon hämäryys.

Romaanin loppu sisältää koukun, joka vaatii selaamaan teosta taaksepäin ja selvittämään, mistä oikein on kyse. Jätän tehtävän jokaisen lukijan oman viitseliäisyyden varaan, mutta kenties kertoja onkin koko ajan joku muu kuin teoksen päähenkilö. Kenties kaikki onkin vain asioiden ja muistikuvien sekaantumista, erään leikkauksen sivuvaikutusta.