Kakadu

Mitä kuuluu runoilijalle, kun on kielipelien kentillä kulunut kaksi vuotta esikoisen ilmestymisestä? Onko pöly laskeutunut kirjahyllyihin, entä hiljaisuus? Ihanan vähän, vastaa Juhana Vähänen ja puhaltaa muutaman tomuhiukkasen Cantorin pölyä -kokoelman kannesta. Onko siis kielimies noussut siivilleen ja kieli juhlimaan? Hana on auki, todistaa Juhana Vähänen ja hänen toinen teoksensa Kakadu.

Tomupyörteiden kokoelma on saanut seuraajan, joka kantaa töyhtöpäisen ja äänekkään linnun nimeä. Pölyn turvin näiden kahden välille voi vielä rakentaa kaukaa haetun aasinsillan; kakadusta kun lähtee paljon puuterimaista pölyä. Temppuja ja kuperkeikkoja tekevä kakadu häviää kuitenkin verbaaliakrobatiassa mennen tullen kirjalliselle kaimalleen.

Vähäsen Kakadu ei anna kielen ja kirjaintensa pölyyntyä. Se ei tyydy vanhoihin virsiin auringon alla. Ennen auringonlaskua ja sen jälkeen ehtii kysyä ja kyseenalaistaa yhtä jos toista. Kokonaan uuden aurinkokunnankin voi aina luoda.

Lintukirjan mukaan tämä laji voisi olla outolintu. Se ei viihdy kovin hyvin häkeissä, joita lokeroimaan ja yksinkertaistamaan mieltynyt maailma suosii. Vapauden kaipuu saa ennen pitkää murtautumaan ulos vankiloista. Samalla se kuitenkin etsii oman reviirinsä rajoja. Ei ole itsestäänselvyys, että voisi lentää miten kauas tahansa.

Ulkoisesti Kakadu eroaa monesta muusta lajista. Se on kyllä proosallinen mutta kaikkea muuta kuin tavanomainen. Kirjan 36 lukua sisältää kokonaiset 36 virkettä ja saman verran pisteitä. Jokainen virke on siis keskimäärin noin neljän tai viiden sivun mittainen. Se ei tee kuitenkaan lukemista hankalaksi. Kakadu on nimittäin hyvin pilkullinen. Useimpien pilkkujen kohdalle voi mielessään kuvitella pisteen, ja loputtomalta näyttävä rimpsu tarjoaa näin myös hengähdyshetkiä.

Ehkä tämä osaltaan kielii Vähäsen tympääntymisestä perinteiseen kerrontaan. Tai sitten kieli on vain kyllästynyt kaavoihinsa.

Lentää yli rajojen

Päinvastoin kuin useimmat kirjoittajat Vähänen kuvailee Kakadun ensilehdellä tämän pesimispuuhia. On valaisevaa ja uteliaisuutta tyydyttävää tietää, miten näin harvinainen lintu on saanut alkunsa ja millaista haudontatekniikkaa sen kuoriutuminen on vaatinut. Sytyke, niin kuin tiedetään, voi lymyillä missä vain. Vähäsen tapauksessa se oli kuunnelmanpätkä. Ranskalaismies, vieraan maan tiedustelupalvelu, vaino. Kipinä risahtaa vaikuttuneen kuulijan päässä, ja loppu vyöryykin omalla painollaan.

Samassa yhteydessä kirjoittaja kertoo omasta kirjoitustavastaan: lukemisesta kirjoittamisen aikana, sattumanvaraisuudesta, lennokkuudesta, pyrkimyksestä liikkeen ja muutoksen saavuttamiseen. Kakadun teksti vilisee myös myöhemmin kohtia, joissa viitataan kirjoitusprosessiin. Tällainen metateksti on enemmän tieteelliselle kielelle tyypillinen piirre. Kakadu ylittääkin kaunokirjallisuuden lajityypilliset rajat. Kieli ei ole siinä vain ilmaisuväline, se on tutkimustyökalu ja vielä enemmän. Kielessä ovat kirjoittajan ajatukset, meta-ajatukset, ja voisi jopa sanoa että koko mieli.

Vähänen helpottaa lukijan sukututkimusta ja tunnistamista ojentamalla bongauksessa hyödylliset kiikarit. Kakadun kanssa saman sukupuun oksalta löytyy ainakin Ron Sillimanin teos Sunset Debris. Näitä molempia outoja lintuja yhdistää kysymyslauseiden loputtomuus ja sisällön toisto. Lauseoppinsa puolesta Sillimanin teksti poikkeaa Vähäsestä siinä, että virkkeet ovat lyhyempiä ja ne loppuvat aina kysymysmerkkiin. Vähäsen kyselykausi alkaa vasta sivulta kymmenen ja katkeaa monta kertaa matkan varrella.

Ei voi olla huomaamatta, että Kakadu käy tavallaan myös dialogia Sunset Debriksen kanssa. Kun Silliman esimerkiksi kysyy, mitä kirjoittaminen on muuta kuin tiettyä käyttäytymistä, Vähänen vastaa samoin sanoin. Kun Silliman kysyy, voitko kuulla, mitä ajattelet lukemisen aikana, Vähänen demonstroi hyvin havainnollisella tavalla.

Tarinoissa on totuttu siihen, että sanoilla ja lauseilla on yhteys toisiinsa. On syitä ja seurauksia ja asioiden etenemistä johonkin suuntaan. ”Jokaisessa kirjassa pitäisi olla alku, sotku ja loppu”, tarjoaa vapaamieliseksi kaavaksi kirjailija Peter de Vries. Vähäsen teos muistuttaa uhmakkaasti loppumatonta sotkua. Mies, vaimo, tytär, lemmikkikakadu, pysäköity auto, lentokenttä, pakattu asunto, aprikoosimehu, kolmionmuotoinen luomi, silkkinen kaulaliina, minttusavuke. Tekstistä voi poimia näitä palasia, mutta palapelin valmista kuvaa niistä tuskin saa uutterallakaan yrittämisellä. Kuva on vaihtuva, ja paloilla on toisiinsa monensuuntaisia suhteita. Jatkuva toisto ja pienet muutokset tekevät liikkeestä spiraalimaisen. Vähäsen käyttämät assosiaatiorimpsut, vaihtoehdot ja haarautumat paljastavat todellisuuden sellaisena kuin se on ilman suodattamista ja erottelemista.

Koe-eläin

Ehkä käsityksemme sotkusta onkin lopulta harhaa. Loogisesti järjestelemämme todellisuus ja elämän lineaarinen kulku saattaa olla vääristeltyä. Entä sattumanvaraisuus? Onko sattumalla osuutta siihen, miten muste valuu Kakadun kirjoittajan sulkakynässä?

Amerikkalaisella taidemaalarilla Jackson Pollockilla, jonka nimi vilahtaa Kakadun sivuilla, oli selvä käsitys sattumanvaraisuudesta: ”Kun maalaan, olen tietoinen siitä, mihin pyrin. Pystyn kontrolloimaan maalin virtausta: sattumaa ei ole olemassa.” Samaa voi sanoa Vähäsestä. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän tietäisi, mihin tekstillään pyrkii. Se ei ole tarkoituksetonta lauseiden sekamelskaa.

Silti juuri sattumalta kuultu kuunnelma oli lähtölaukaisu Kakadun kirjoittamiselle. Sattuma on salakuljettanut tekstiin ennalta arvaamattomia aineksia ja muotoja kirjoitusprosessin aikana, eikä vähiten niistä teksteistä, joita Vähänen on lukenut samaan aikaan. Kirjailijan ja lukijan väliin tungetaan vielä toisinaan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti valikoitunut kriitikko, joka omaa arvostelua kirjoittaessaan on saattanut lukea mitä vain iltasatukirjoista alkaen. Yllätyksellisyys ja spontaanisuus ovat punaisen langan vihreinä versovia villejä säikeitä.

Mikä mahtaa sitten olla Vähäsen missio tämän siivekkään veijarin suhteen? Rehelliselle ja tinkimättömälle kirjoittajalle itselleen Kakadu on ennen kaikkea koe, jossa tutkitaan kieltä ja kirjoittamisen rajoja. Lukija voi omalta osaltaan päättää, leikkiikö kirjoittaja vai pakeneeko. Onko kyse sumusta, oikosulusta, intuitiosta vai vapaasukelluksesta? Varmasti epäilevimpien mieleen hiipii ajatus hyvästeistä tervejärkisyydelle.

Onneksi Vähäsellä on ironian tajua. Melkein viimeisinä sanoinaan hän lausuu: ”olen aivojeni hyvä ystävä mutta tämä menee kenties liian pitkälle”. Voihan olla, ettei näillä kuuhun eikä kuuluisuuteen mennä. Mutta pään ympäri, kielen taakse ja mielikuvien ohi.