Luppa ja Tattis : karvoineen päivineen

Juhani Känkäsen edellinen aikuisten romaani Elämäni mustimmat hetket (2011) on ilon ja oivallusten aarreaitta, jota toistuvasti ehdottelen muidenkin avattavaksi. Teos on silkkaa tarinankerronnan juhlaa, ja Känkänen osoittaa siinä myös taitonsa yhdistellä kirjallisuuden eri lajeja ja tasoja hersyväksi kokonaisuudeksi.

Uutta romaania, Luppaa ja Tattista, kuvataan kirjan kansilehdellä vaelluskertomukseksi, kasvukertomukseksi, humoristiseksi kertomukseksi, eläinkertomukseksi, kirjalliseksi kertomukseksi ja kertomukseksi – ainakin näiksi. Totta on, että Känkänen tässäkin yhdistelee tarinaansa hyvin monenlaisia aineksia, joten ehkä on parempi jättää lokeroinnit sikseen ja antaa tekstin viedä.

Luppa opettaa Tattiksen kävelemään ja Tattis Lupan lukemaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat koiramainen hyvinvointivalmentaja Luppa sekä Tattis, muhkea karju, kirjabloggari ja entinen ”laulava metsuri”. Luppa on franchising-yrittäjänä joutunut ongelmalliseen tilanteeseen, kun emoyritykselle olisi tuloutettava yhä suurempia osuuksia tuotoista, joita todellisuudessa ei ole nimeksikään. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että Amerikankääpiön johtaman perintäosaston toimet käyvät melko uhkaavan tuntuisiksi, ja Luppa katsoo viisaimmaksi pysytellä poissa kotoaan.

Tattiksen kunto on päässyt jatkuvan istumisen ja lukemisen myötä rapautumaan, ja siksi hän tarttuu Lupan postissa tulleen mainosesitteen tarjoukseen ja päättää ryhtyä kohentamaan vointiaan vuosien takaisen tuttavansa ohjeilla. Luppa on yhtä ulkona kirjallisuudesta kuin Tattis on liikunnasta, ja niinpä he tekevät vaihtokaupan: Luppa opettaa Tattiksen kävelemään ja Tattis Lupan lukemaan.

Luppa lupautuu mukaan Tattiksen pitämään lukupiiriin, johon on tulossa kirjailijavieraaksi yksi Tattiksen suosikkikirjailijoista, Frans Emil Fasad. Fasadille on myönnetty Vuoden Hämäys -kirjallisuuspalkinto, jota hän kuitenkin on hyvin haluton vastaanottamaan. Tattis päättää lähteä kuljettamaan 1950-luvun Cadillacilla Fasadia Forssaan palkintojenjakotilaisuuteen. Lupan velkojat ovat tiiviisti hänen kannoillaan, joten ystävykset toteavat olevan viisainta, että Luppa lähtee mukaan. Matkan varrelta mukaan poimiintuu myös autonkorjaaja Salminen, supikoira.

Kirjallisuuspuhetta

Känkänen on mainio sanaleikittelijä ja juhlii myös tekstienvälisillä viittauksilla, joita on niin runsaasti, että osa ihan varmasti menee ohi silmien ja oivallusten. Kävelyharjoitusten innoittamana Tattis muistelee teoksia, joissa kävely näyttelee tärkeää roolia, ja tulee siihen tulokseen, että itsestäänselvyyksien lisäksi kävelyllä on ollut hyvin merkittävä osa useimpien kirjojen synnyssä Wirginia Woolfin teoksista ja Kalevalasta lähtien. Tattiksen lukupiiriin osallistuu muun muassa siltainsinööri Jaatinen – liekö jonkinlaista koettua perinteenyhteyttä Arto Paasilinnan kanssa? Ja toki kirjailija Fasadin etunimilläkin voi olettaa olevan oma merkityksensä.

Suurten ketjujen sisäänostajat päättävät myyntiin otettavat kirjat jo ennen kuin ne ovat valmiita.

Kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta keskustellaan pitkin matkaa, onhan se Tattiksen ja Fasadin sydäntä lähinnä. Fasadin näkemys nykymaailman kirjallisen elämän lainalaisuuksista on karu: suurten ketjujen sisäänostajat päättävät myyntiin otettavat kirjat jo ennen kuin ne ovat valmiita, vaatimus kirjailijan ”keikkailemisesta” ja siten oman tuotantonsa markkinoinnista vertautuu usein kellaribändiin, jonka esittämiä kappaleita kukaan ei tunne, apurahat myönnetään aina väärille taiteilijoille, ja saajillekin ne pahimmassa tapauksessa saavat aikaan vain lopullisen työkyvyttömyyden.

Fasadin suhtautuminen omaan kirjoittamiseen on hyvin vaihtolämpöinen:

”- Mutta miksi ihmeessä sinä sitten teet tuollaista työtä – tai mitä se nyt sitten onkaan? supikoira ihmetteli.
Kirjailija väräytti itseään niin kuin olisi palellut.
– Monta kertaa minä olen aamukahvipöydässä työpäivää  aloitellessani ajatellut, että miksi hemmetissä vahingoittaa itseään joka päivä kirjoittamisella, kun yhtä hyvin voisi lyödä haarukan jalkansa läpi, se sanoi. – Se ajaisi saman asian, ja voisin keskittyä johonkin järkevämpään.
– Auts.” (s. 149)

Tärkeämpi kuin päämäärä on matka.

Tulee kuitenkin toisenkinlaisia hetkiä: ”MINÄ RAKASTAN KIRJOITTAMISTA! KUULITTEKO!? MINUN SYDÄMENI SYKKII KIRJALLISUUDEN TAHTIIN! MINÄ HENGITÄN KIRJAIMIA! (s. 285)

Runsaiden kirjallisten viittausten mukanaan tuomat tasot lukija voi ottaa käyttöön haluamallaan tavalla: voi miettiä niiden tarkoituksia ja merkityksiä viimeiseen detaljiin saakka tai ohittaa ne hauskoina heittoina. Yhdellä lukukerralla Känkäsen aarrearkku ei nytkään tyhjene. Ja taas kerran osoittautuu todeksi, että tärkeämpi kuin päämäärä on matka – vaikka palkinto olisikin odottamassa.  Siis sen sortin seikkailu.