Toivon mukaan

Juhani Känkänen tuo taitavasti oman osansa aina ajankohtaiseen taiteidenväliseen keskusteluun. Känkäsen esikoisromaani on toteutettu tuoreella tavalla. Känkänen maalaa eteemme kuvan taiteilijasta, Toivo Päählöstä. Toivon mukaan koostuu kolme päivää kestävästä taiteilijahaastattelusta, jossa voi kokea voimakkaan taiteilijapersoonan elämän, teokset ja manifestin kuin totena.

Toivon tekijä

Juhani Känkänen (s.1966) on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa ja työskennellyt mm. kuvaamataidon opettajana, markkinointiviestinnän suunnittelijana, graafisena suunnittelijana ja kuvittajana.

Toivon mukaan sisältää runsaasti taidehistoriallista tietämystä ja hankalaakin terminologiaa. Känkänen on kuitenkin taitavasti rakentanut romaaniinsa taidepuhetta niin, että taidehistoriallisten termien paljous ei häiritse keskittymistä itse teokseen. Teoksen parissa viihtyy, ja kuin huomaamatta voi omaksua taidehistorian perusteita.

Taidehistoriaa hieman tunteva voi löytää teoksesta hauskoja intertekstuaalisia vai pitäisikö ilmaista intermediaalisia piirteitä kuten: ”…mutta Puttan piipulle en selitystä keksinyt, joten kirjoitin aina sen kohdalle ”Tämä ei ole piippu”…” Tässä Känkänen lainaa taitelija Rene Magritten piippusarjateosta Ceci n´est pas une pipe.

Toivon monologi

Toivon mukaan alkaa esipuheella, joka luo toden tuntua fiktiiviselle elämäkerralle. Siinä kerrotaan, että teos koostuu nauhoituksista, joita tehtiin tarkoituksena tuottaa dokumenttielokuva taiteilija Toivo Päählöstä. Taiteilija saneli hyvin tarkkaan haastatteluolosuhteet. Nauhoitukset tuli tehdä mustavalkofilmille ja vain yhden haastattelijan voimin. Päählö kielsi lopulta kuitenkin elokuvan julkisen esittämisen, koska se ei tuonut oikeutta hänen elämälleen ja taiteelleen. Lopputuloksena, kompromissina, syntyi tämä elämäkertateos. Romaani sisältää myös Päählön Piinaavan taiteen manifestin sekä luettelon niistä jäljellä olevista taideteoksista, jotka eivät joutuneet polttopuiksi taiteilijan omaan uuniin.

Haastattelu etenee romaanissa äänityksin, tauoin ja kelauksin (rec/pause/rewind). Toivo Päählön voimakas persoona hallitsee kerrontaa. Dialogia käydäänkin monologinomaisesti; Toivon mukaan. Toivo Päählö haluaa haastatteluun vain yhden toimittajan, Suurikorvaisen Miehen, kuten hän tätä kutsuu. Romaanin jälkeen sitä miettii, missä Toivo Päählön teoksiin voisi tutustua, kunnes tajunta hoksaa, että taiteilija teoksineen on fiktiota.

Haastateltava Toivo Päählö harhailee ja haastattelija N.N. ohjaa häntä pysymään kutakuinkin aiheessa. Aihe on taiteilija Päählö, joka haluaa olla Taiteilija ja kertoa elämänsä omin sanoin, omin merkityksin. Toimittaja on Päählölle vain apuväline, ehkä tyhjä kangas, sillä Päählö saa haastattelunkin tuntumaan taiteelta. Eräänlaista action paintingiä siis. Keskustelu etenee, Toivon mukaan, assosiaatioista toiseen. Juoni ei ehkä olekaan niin oleellinen osa. Silti juoni on.

Toivon elämä

Känkänen kuvaa herkästi taiteilijan elämänkulkua Toivon suulla. Toivon tarina on selvästi halunnut tulla kerrotuksi, niin eläväksi Känkänen on hänet muovannut. Toivon elämä on oikeastaan aika tavallinen, silti se sisältää kaikenkirjavia tapahtumia.

Toivo piirtää jo parivuotiaana viivaa halki huoneiston seinien kuin horisonttia. Siitä alkaa taiteilijan elämän eläminen, kuten Toivo itse kertoo haastattelussa. Toivo taiteilee kaikkialla. Koulussa Toivoa syytetään kirkkoveneen piirtämisestä. Opettaja tietää, että piirros ei ole Toivon, koska ”Toivo kun piirtää kirkkoveneen, niin se vähän haiseekin”. Hän on taitava.

Toivo Päählö lapsuudenperheineen asuu pikkukaupungissa. Maalaismaisema on lähellä isovanhempien asuttamassa Auvolassa. Myöhemmin, kun kaupunkiasunto joudutaan myymään, Toivo pakkaa ystävänsä Puupäät mukaan ja muuttaa Auvolaan.

Känkänen kuvaa sitä, miten ihminen, taiteilijakin, tarvitsee läheisiä, yhteisön. Ihminen tulee itseksi vasta toisten kautta. Monet tapahtumat vaikuttavat siihen, mihin ammattiin tai tekemiseen ryhdymme isoiksi kasvaessamme. Millainen elämä taiteilijan on elettävä? Tai paremmin: Mitä kaikkea taiteilijan on tehtävä tullakseen taiteilijaksi? Toivo kokee välillä elävänsä kaksoiselämää; päivät ”oikeissa töissä” teurastamon varastomiehenä, yöt maalaten ja anatomiaa opiskellen.

Toivon teosten aiheet ja kaudet

Känkänen on rakentanut Toivon läheisiksi mehukkaita persoonallisuuksia. He eivät ole aivan tavallisia vaan hieman boheemeja, outojakin elämän taiteilijoita, joista Toivo saa luomisaiheensa. Isoisä Valtterin intohimoina ovat puolukat ja hyppyrimäen rakentaminen metsään. Isoäiti Putta odottaa piippua poltellen taivaan putoavan maailman niskaan. Toivon isä, Vapahtajaksi kutsuttu, raahaa kotiin Karvalakkitehtaalta puupölkkyjä, Puupäitä. Niiden kanssa nuori Toivo seurustelee, koska vain ne tuntuvat kuuntelevan. Toivon veli Asko elää vain autoille. Äiti Maija-Emilia jättää ison aukon veljesten elämään. Huonohampainen Muna-Raikka on Toivon ystävä, jonka tajuttomuutta eli tajua suhtautua rauhallisesti kaikkeen Toivo arvostaa. Loora on muusa ja sokea piste. Toivon elämän rakkaus on Kukka-Maaria.

Toivo Päählö ymmärsi jo lapsena, miten ”taideteos on käsittämättömäksi tarkoitettu ja kaikkia selityksiä kaihtava, ei sen enempää järkevä kuin järjetönkään, vaan monimerkityksinen ja salaperäinen”. Päählö piirteli pienenä pääjalkaisia, koska lattialta katsottuna aikuisten jalat lähtevät päästä. Hän kokeili käsitetaidetta mutta lähti myöhemmin uimaan myötävirtaan, myöntyi laatukuville. Hänen kokeilevuudellaan ei ollut rajoja. Luurankovaihe ajoittui veljen sairauden aikaan. Päählö teki muotokuvia, myöntyi jopa plagioimaan, maalasi kattofreskoja ja teki maataidetta. Hän kokeili lähes kaikkea, mitä taidehistoria pitää sisällään.

Päählö filosofoi myös taideteosten vastaanottoa. Taiteilija voi kulkea hyväksynnän tai halveksunnan tietä, mutta kuten Päählö ilmaisee, hyväksynnän tavoittelu kuljettaa pois luovuuden ytimestä. Pitää silti ottaa jättämättä, sillä ilman vastaanottoa ja hyväksyntää ei tilauksia juuri satele. Toivo vaikuttaa nöyrältä ja ammattimaiselta yleisönsä suhteen mutta ei silti nöyristele.

Toivon mukaan…

Känkäsen teosta on luonnehdittu parodiaksi, mutta sen voi kokea myös hienovaraisemmin koomisena satiirina. Se on yksi elämäntarina – tai oikeastaan monta. Se on liikuttavasti lämpimällä huumorilla kuvattu elämä. Toivon mukaan romaanin voi nähdä joskus elokuvana. Esiintyisikö Toivo Päählö silloin pääosassa vai olisiko hänellä sijaisnäyttelijä?