Café Cosmos eli jäähyväiset runoudelle

Arno on freelancertoimittaja, joka on kirjoittamassa elämäkertakirjaa ystävästään, tunnetusta runoilijasta, Rickistä. Rick vain on hävinnyt ja deadline painaa päälle. Pankkitilin miinuksella oleva saldo motivoi kirjoittamaan teoksen loppuun, mutta se pakottaa myös toimittajan liikkeelle. Rick on löydettävä vaikka toisesta maasta. Rahat hupenevat vauhdilla, mutta pienin askelin toimittaja pääsee lähemmäs Rickiä ja teoksensa valmistumista.

Runoilijana, esseistinä ja suomentajana tunnetun Jukka Koskelaisen esikoisromaani ”henkii kadonneen ajan kaipuuta” teoskuvauksen mukaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Kaipuu menneeseen on jatkuvaa ja monitasoista. Arno on niin tekniikkansa kuin autonsa kanssa auttamatta jäljessä nykymaailman menosta, minkä lisäksi hänen ajatuksensa painivat jatkuvasti menneessä. ”Kuin jokin avaruuden kohina hukuttaisi aivoni, hidastaisi niitä” (s. 45).

Café Cosmoksen tunnelma on jämähtänyt ja yhtä menneessä maailmassa kuin päähenkilön ajoittaiset ajatukset. Valitettavasti tämä näkyy myös kerronnassa alun tahmeutena. Tapahtumat etenevät hitaasti, ja lukijan jaksaminen on koetuksella.

Loppua kohti alkaa tapahtua. Kun Rick lopulta löytyy, pääsee Arnon kirjakin vauhtiin – samalla myös Koskelaisen Café Cosmos. Viime metreillä toimittaja kuitenkin kohtaa taas onnettoman vastoinkäymisen.

Lähes fanaattinen suhde tuntuu liioitellulta, ja antaa ymmärtää, että Rick symboloisi jotain muuta – ehkä mennyttä aikaa, kadotettua nuoruutta ja runoutta.

Rick ja runous, Rick on runous

Café Cosmos on kirja kirjan kirjoittamisesta. Arnon ristiretki oman uransa pelastamiseksi on jopa surullisen huvittava. Hän laskee melkein kaiken teoksensa varaan, vaikkei oikein itsekään tunnu uskovan sen menestykseen. Huvittavinta on, että Arnon kirjan päähenkilö Rick ei tunnu välittävän tekeillä olevasta teoksesta juurikaan. Rick kuvataan muutenkin boheemiksi runotyypiksi: ”Hän ei noudata tavanomaisia sääntöjä, niitä joiden mukaan me muut joudumme tarpomaan elämämme läpi” (s. 196). Rick elää täysin omassa maailmassaan, ja Arnon on sopeuduttava siihen. ”Kai minun pitää hyväksyä se, ettei Rick ollut aina omaperäinen” (s. 213).

Rick esittää teoksessa kuritonta, normaalin vastarintaa. Tällaisena ehkä voi nähdä myös runouden, joka haastaa lukijaansa. Rickin ja runouden rinnastamista tukee osittain myös teoksen rakenne. Kolmesta luvusta koostuva Café Cosmos rakentuu pääosin Arnon kerrontaan, mutta väliin on ripoteltu Rickin tajunnanvirtaa muistuttavaa kerrontaa:

ja mitä enää sanon runoudesta: se on käyttänyt kuvansa ja keinonsa loppuun, tilalla on fragmentteja, jotka tutkivat kielenkäytön keinoja ja rajoja tai joitain, otollisia tutkijoille, ehkä tutkat voisivat kirjoittaa ne itse, tutkia omia fragmenttejaan, en sano ettet enää kirjoita runoa, varmaan vielä joskus, mutta nyt vedät henkeen syvän pistävän maan tuoksua… (s. 210.)

Rick on teoksessa ainoa runoudesta puhuva. Arno puhuu runoudesta lähinnä Rickin kautta, mutta ei omin sanoin, vaan kaikki heijastelee Rickin runoutta. Arno on väliinputoaja. Hän tekee työtä intohimosta, ja siitä palkan saaminen on melkein toissijaista. Kiinnostavaa kuitenkin on, että itse kirjoittaminen ei niinkään ole Arnon intohimon kohde, vaan nimenomaan Rick.

Lähes fanaattinen suhde tuntuu liioitellulta, ja antaa ymmärtää, että Rick symboloisi jotain muuta – ehkä mennyttä aikaa, kadotettua nuoruutta ja runoutta. Metatasolla Rickin voi nähdä runoutena, kirjoittajan jäähyväisinä tälle. Lopulta Arno kuitenkin saa teoksen valmiiksi ja pääse irti Rickistä ja runoudesta: ”Mutta nyt olen sanonut jäähyväiset runoudelle. Tunnen tätä nykyä olevani henkisesti lähempänä Heimo Laturin karheita mollisäveliä kuin Rickin salaperäistä, vaikkakin loitsumaista runoutta.” (s 353.)

Teemojen valintatalosta jokaiselle jotakin

Halki teoksen läsnä oleva kaipaus menneeseen peilautuu myös nykyhetkeen, jossa Arno elää lapsiperheen arkea. Vaikka Café Cosmos kertoo paljon runoudesta ja menneestä, samalla se kuvaa onnistuneesti myös boheemin elämän toista vaihtoehtoa, perhettä ja työuran rakentumista. Silloin luovuuden sijaan tarvitaankin rahaa ja toimeentuloa.

Teos kietoo kiinnostavasti niin freelancertoimittajan arkea, runoilijamyyttiä kuin perhe-elämääkin yhteen ongelmineen ja onnistumisineen. Teoksen kompastuskivenä on alun hidas tempo, joka saa jännitteen lässähtämään, eikä siihen pysty virittäytymään kunnolla myöhemminkään. Teoksen rakenne on raskas, kun yli kolmesataasivuinen kirja on jaettu vain kolmeen lukuun.

Runouden ympärillä pyörii monia teemoja, minkä voi toisaalta nähdä myös rikkautena. Eri teemat eivät sotkeudu toisiinsa, vaan Koskelainen onnistuu kuljettamaan niitä läpi teoksen uskottavasti. Tällainen teemojen moninaisuus antaa lukijalle valinnanvaraa, mistä näkökulmasta teosta lähestyä ja mihin tarttua.