Niin lavastetaan lännen taivas

Ensimmäisellä lukemisella Jukka Koskelaisen kokoelma Taivaskulisseissa tapahtuu tuntui etäiseltä pauhulta. En tajunnut mikä siellä jylisee. Aikani lueskeltuani tulin äkkiä valtavan näkymän reunaan. Taivaalla alkoi tapahtua: todellisuutta vaihdetaan kuin kulissia, tuloerot ovat valtavia ja minähahmo on nuotiolla kykkivien porukkaa. Takapihojen roviot muistuttavat syrjäytyneiden ja köyhien voimasta. Avaruudet piirtyvät, viestit rätisevät, taivasta rakennetaan ja siitä käydään kovaa kiistaa.

Taivasnäkymien kautta Jukka Koskelainen tuntuu puhuvan olevan kokonaisuudesta. On läntinen tai itäinen kulissitaivas. On radiotaajuuksien taivas, sfäärien harmonian uusin muoto, ja on raskaan lentokaluston taivas. Mutta on myös taivas ”täynnä luonnoksia, hiilipiirroksia.” On myös sisäisen rikkauden taivas, varastettu ja takkiin käännetty yksityiskosmos.

Koskelaisen runoihin ei kuulu nuukuuttaan taloudellinen ilmaisu. Niukka suomalainen litotesis saa vaihtua latinalaisamerikkalaiseksi hyperbolaksi. Runsaskuvaisuus tekee hyvää täällä kitukasvuisen ja tiivistetyn ilmaisun maassa. Keskeisten runojen hurjasti laukkaava kuvasto asetetaan talven vastakohdaksi, se on: ”euforiaa,/ jonka voi muistaa vain väärin, / koristaa kielikuvin, niin kuin muistutit// viimeisessä kirjeessä kun talvi/ jo alkoi turruttaa sitäkin piikkiä lihassa.”

Keskeinen aihe kokoelmassa on maailmanjärjestys kulissina

Kokoelman nimi viittaa kulisseihin hetkellä, ennen kuin yhteiskunnallinen järjestys asetetaan. Nimisäe löytyy runosta ’Nopea valotus’. Tuo valotus suoritetaan seuraavalla tavalla: ”Niin lavastetaan lännen taivas: kääritään/ purppuraan, valellaan sytytysnesteellä ja/ isketään perään sopiva kipinä.”

Lännen taivas on poliittinen ilmaus, ’Petropolis’ -sarjassa vilahtelevat puolestaan sosialismin jo hylätyt kulissit. Kokoelmasta puuttuvat kuitenkin ne filosofisesti järkyttävät teemat, joista Koskelainen ja Putte Wilhelmsson kiistelevät uudessa Nuori Voima -lehdessä (3/2001). Koskelainen tuntee hyvin filosofien hirveät erehdykset, natsismin, ja maailmanhistorian katkokset. Niihin verrattuna todellisuuden kulissien repeämisen kuvasto ei tunnu kuitenkaan kovin vakavalta.

Kiista taivaasta ei suinkaan jää latteaan yksilö vastaan yhteiskunta asetelmaan. Minän erillisyyttä vatvova runous juuttuu usein tämänkaltaisiin asetelmiin, mutta Koskelainen osaa sanoa muutakin kuin ”minä”.

Suosikkini on ’Ennen kuin järjestys palaa’. Runo uudistaa umpiromanttisena pidettyä ”tavoittamaton nainen” -aihelmaa. Hahmo kulkee nomadina, eikä hänestä voi sanoa muuta kuin mitä hän oli: ”Olit näkymätön käsi joka siirtää lavasteet/ ennen näytöksen loppua, sammutit/ exit –kyltin ja poistuit jälkeä jättämättä.”

Runsaskuvainen runo luettelee paikkoja, missä tuo hahmo oli: hän jättää jälkeensä vain aukkoja, maailman järjestyksen katoamisen hetkiä. Hän pakenee kieltä ja nimeämistä, edes itse runo ei tavoita tuota hahmoa, joka käy aina ”sanan verran edellä näitä rivejä”.

Yleensäkin lukija voi luottaa Koskelaisen rakentamaan runoon: tuntuu että silloin kun kuvasto on valloillaan, niin silloin runon jäsennys pysyy johdonmukaisena. Lukija voi luottaa, että homma ei hajoa.

Useissa runoissa toistuu symbolina ”kekäle”. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta lukukokemuksen kuvaksi se käy. Tämä Koskelaisen teos kytee ja alkaa toimia kun lukija puhaltaa sen liekkiin. Sitten lukija huomaakin että ympärillä on sytytysnesteitä, risuja ja nuotioita enemmänkin.