Vastakaanon

Poesia on koonnut yksien kansien väliin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kokeellista suomalaista runoutta. Vastakaanon on lähes 500-sivuinen antologia, jossa tekijöitäkin on mukana 54 – sen esittelemä kokeellisuuden kirjo on siis hengästyttävän moninainen.

Vastakaanon sisältää paitsi parhaita paloja viime vuosikymmenen kokeellisista runoteoksista myös runsaasti runoja, joita on julkaistu blogeissa tai kirjallisuuslehdissä. Joukossa on myös aiemmin julkaisemattomia tekstejä useilta kirjoittajilta.

Vastakaanon palvelee hyvin sellaistakin lukijaa, joka ei ole perehtynyt kovin laajasti kokeellisen runouden perinteeseen Suomessa tai muualla. Antologiaan sisältyy viisi esipuhetta, jotka tuovat kokeellista runoutta yhteen teorian, tradition ja kritiikin kanssa.

Kriitikko Maaria Pääjärven esipuhe käsittelee kokeellisen runouden ja kritiikin suhdetta. Tekstissä tarkastellaan muutamia surullisia esimerkkejä kokeellisen runouden kritiikistä, kuten yli kahden vuoden takaista Helsingin Sanomissa julkaistua ”nippukritiikkiä”, jossa Jukka Petäjä teilasi viisi kokeelliseksi miellettyä esikoisrunoteosta.

Runoaktiivit ovat peräänkuuluttaneet niin verkossa kuin runouslehdissäkin teoksia kunnioittavaa ja laadukasta runokritiikkiä. Tämä keskustelu on kiinnostavaa, mutta parin huonon kritiikin erittely ei tunnu enää tässä yhteydessä perustellulta. Sitä paitsi niin sanoma- kuin kirjallisuuslehdissäkin on ilmestynyt myös lukuisia innostuneita ja kiittäviä, teoksiin syventyviä kritiikkejä. Esimerkiksi Henriikka Tavin, Harry Salmenniemen, Tytti Heikkisen ja Mikael Bryggerin teokset ovat saaneet laajalti positiivista huomiota.

Muoto- ja perinnetietoista runoutta

Teemu Mannisen esipuhe kartoittaa kokeellisen kirjoittamisen perinnettä eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Kristian Blomberg nostaa omassa esipuheessaan kokeellisen runouden keskeiseksi elementiksi korostuneen muototietoisuuden. Hän näkee muodon tarkastelun myös hyväksi lähtökohdaksi teosten arvottamiselle: perinteistä, keskeislyyristä tai selvärajaista puhujaa teksteistä ei useinkaan löydä, mutta kokeellisestakin runosta voi silti hakea näkemystä, väitettä tai perustetta sille, miksi runo on rakennettu tietyllä tavalla.

Samalla kun kokeellinen runous etsii uusia ilmaisutapoja, se on hyvin perinnetietoista.

Vesa Haapala pohtii 2000-luvulla suosituksi muodoksi nousseen proosarunon tulevaisuutta ja mahdollisia kehityssuuntia.

Samalla kun kokeellinen runous etsii uusia ilmaisutapoja ja haastaa lukijoitaan, se on hyvin perinnetietoista. Tulkinnan kiintopisteitä onkin helpointa lähteä hakemaan tarkastelemalla, millaista runousnäkemystä tai estetiikkaa vasten runoilija selkeimmin kirjoittaa.

Vastakaanonin toimittajat ovat tehneet hyvän ratkaisun ottaessaan antologian järjestämisperusteeksi runojen jakamisen temaattisiin osastoihin. Tämän ansiosta eri tekijöiden runot asettuvat vaivattomasti dialogiin keskenään ja osoittavat myös, miten monimuotoista kokeellinen runous kunkin osaston sisälläkin on.

Flarfia ja koneilla kirjoitettua

Antologian aloittavassa osassa yhdistävinä tekijöinä ovat poliittisuus, yhteiskunnallisuus ja flarf eli internetin mauttomasta, alatyylisestä ja ontuvasta kielenkäytöstä ammentava runous. Näiden runojen maaniset monologit, muotopuoli kieli, väkivaltafantasiat ja sairaskertomukset rakentavat armottomia kuvia syrjäytymisestä ja henkisestä pahoinvoinnista.

Toisinaan erilaisten äänten ja rekistereiden törmäyttäminen synnyttää myös terävää ironiaa. Flarf on kiinnostava ilmiö, ja monet sen suomalaiset pioneerit ovatkin saaneet paljon huomiota osakseen. Karri Kokon Varjofinlandia, Tytti Heikkisen Varjot astronauteista, Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Harry Salmenniemen Texas, sakset ovat kiinnostavimpia esimerkkejä suomalaisesta flarfista.

Toinen osa keskittyy runoihin, joissa lähtökohtana on ollut jokin menetelmä tai rajoite, usein ranskalaisen OuLiPo-ryhmän hengessä. Teksti on saatettu koostaa myös hakukoneiden avulla, tai kieltä on mankeloitu kääntäjäkoneiden läpi, kuten Satu Kaikkosen runossa ”Muistiinpano nro 1”. Kaikkosen runo etenee dialogina, jossa puhuja lumoutuu kieliopillisesti rikki särähtävien ja  merkitykseltään järjettömien käännöslauseiden äärellä.

Marko Niemen rakkauskirjegeneraattori rakentaa viiden lauseen rakkaudentunnustuksia, joiden eroottiset, koomiset tai käsittämättömät kuvaryöpyt syntyvät Miia Toivion Loistaen olet -kokoelmasta satunnaisesti valituista sanoista.

Mediatodellisuus kiinnostaa monia runoilijoita. Leevi Lehdon Päivä-teoksen lähdetekstinä on ollut STT:n yhden päivän koko uutistarjonta, joka on järjestetty lause lauseelta aakkosjärjestykseen. Lyhyet ja informatiiviset mediatekstit purkautuvat katkeamattomaksi, meditatiiviseksi virraksi, jota rytmittävät hitaasti aakkosten mukaan muuntuvat lauseiden alut.

Menetelmä voi kuitenkin menettää nopeasti teränsä, jos sitä käyttää minkä tahansa tekstiaineksen prosessointiin. Aika köykäiseltä tuntuu Jouni Kempin runo, joka on tehty aakkostamalla ja järjestämällä uudelleen edellä mainitun nippukritiikin sanat.

Blogien helmiä

Kolmas osa esittelee visuaalista, minimalistista ja konkreettista runoutta. Monet näistä teksteistä on julkaistu aiemmin ainoastaan blogeissa – hienoa, että niitä on koottu nyt myös kansien väliin. Usean tekijän kirjoittamat yhden sanan sanarunot ovat pysäyttäviä ja häiritseviä:

”autiomaatio
– –
geminemesis
– –
kansalaiskottelemattomuus”

Kiinnostava runoilija on myös Timo Salo. Hän rakentaa visuaalisista runoistaan minimalistisia kiteytyksiä, jotka leikittelevät sanojen äänteellisellä samankaltaisuudella ja merkitysten vastakkaisuudella.

Antologian loppupuolella esitellään kielirunoudesta vaikutteita saaneita tekstejä, 2000-luvulla hyvin suosituksi nousseen muodon, proosarunon, uusia suuntia sekä runoja, joissa painottuu, kokeelliselle runoudelle hieman yllättävästi, lyyrisyys ja henkilökohtaisuus. Kaikista osastoista voisi nostaa esiin runsaasti kiinnostavia tekstejä, mutta niiden lähempi tarkastelu on tämän kritiikin puitteissa mahdotonta.

Toimittajat ovat tehneet laajan antologian kokoamisessa valtavan työn. Silti herää kysymys, olisiko tekstejä kannattanut valita vähän tiheämmällä seulalla. Ymmärrän toimittajien halun esitellä kokeellisen runouden monimuotoisuutta mahdollisimman kattavasti, mutta antologiassa on myös tekstejä, joiden mukanaoloa vuosikymmenen kokeellisen runouden parhaimmistoa esittelevässä teoksessa on vaikea ymmärtää.

Antologia palvelisi lukijaa vielä paremmin, jos tekijät esiteltäisiin Eino Santasen ja Saila Susiluodon toimittaman Uusi ääni -antologian (2005) tapaan luonnehtimalla lyhyesti kunkin kirjoittamisen lähtökohtia. Pelkkä julkaistujen teosten luetteleminen ei kerro paljon, varsinkin kun kokeellisen runouden tärkeitä julkaisupaikkoja ovat olleet myös lehdet, blogit ja runosivustot.

490 sivun jälkeen lukemista voi jatkaa vielä Marko Niemen toimittamalla Vastakaanonin verkkosivustolla, johon on koottu esimerkiksi ohjelmoituja runogeneraattoreita, runopelejä, videorunoutta ja äänirunoutta.