Valohuppu

Juri Joensuun runokokoelma Valohuppu on kimppu absurdeja runokuvia, jotka tuntuvat irrallisilta mutta kieroutuneella tavalla kuuluvat kuitenkin yhteen. Runojen puhuja kysyy itsekin ”Miksi asioita sirotellaan näin?” Runot ja niiden osaset on siroteltu samaan kokoelmaan ja niiden on tultava toimeen. Ja aika hyvin ne tulevatkin.

Juri Joensuu (s. 1975) on jyväskyläläinen kirjallisuudentutkija. Valohuppu on hänen esikoisrunokokoelmansa. Joensuu on toimittanut antologian Vastakaanon – Suomalainen kokeellinen runous 2000–2010 (Poesia, 2011) yhdessä Marko Niemen ja Harry Salmenniemen kanssa. Häneltä ilmestyi myös tänä vuonna väitöskirja ”Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa”.

Menetelmällisyys tarkoittaa sitä, että kirjoittamisen lähtökohtana on jokin ennalta valittu sääntö tai pakote, mutta Joensuun mukaan Valohuppu on vapaata ja intuitiivista runoutta, menetelmällisyys ei ole ollut kokoelman lähtökohtana.

Valohuppu on valokoriste, joka vedetään vaikkapa pensaan ylle. Joulunaikaan niitä voi nähdä enemmänkin. Runokokoelman runot ovat ikäänkuin valosarja, joka tuo esiin kauneuden tai erikoisuuden jossain arkipäiväisessä. Valohupun ensimmäinen osa, ”Maadoitettu kutsu”, valaisee hajanaisia ruumiiseen ja tilaan liittyviä kuvia.

Runoissa on hajoamisen ja kiertokulun tunnelmaa.

”De-cay / sylkäistä kosmokseen / tähti, pihtiliike / aktiivinen hajoaminen. / Hämärtävä / nurin sirittävä / kellolintu.”

Runoissa on hajoamisen ja kiertokulun tunnelmaa. ”Mikä menee alas / tulee taas ylös”. Elämä on solujen liikettä ja niistä kumpuavaa elämää: ”olen valkoinen solu / se mitä olen luonut”.

Monissa Valohupun runoissa leikitään sanoilla. Runossa ”Permutaatio” on kahdeksan lyhyttä säkeistöä, jotka muodostuvat samoista sanoista, sanat vain vaihtavat paikkaa. Permutaatio tarkoittaa matematiikassa alkioiden järjestystä. Runossa sanat ovat alkioita, osasia, joita voidaan siirrellä. Samalla merkitys muuttuu:

”allekirjoittaneen esi-isä / yhteinen ulostulo / luonnollinen ajatus / sulatettu happo-astia // allekirjoittaneen ulostulo / yhteinen esi-isä / luonnollinen happo-astia / sulatettu ajatus.”

Runossa ”Metadata” luetellaan yksittäisiä sanoja, jotka muodostavat jonkinlaisen jatkumon vaikka tuntuvatkin irrallisilta. Metadata tarkoittaa tietoa, joka kuvailee tietoa. Runossa vilahtaa muun muassa aineeseen ja sen olomuotoon liittyviä sanoja, kuten ”molekyylit” ja ”ionisoitunut”. Välillä pysähdytään keräämään, järjestämään, jakamaan ja valitsemaan. Runo tuo mieleen ajatuksenkulun, joka on usein irrationaalista ja eri suuntiin nykivää. Metadatana se kertoo jotain tiedon valtavasta verkosta. Tässäkin runon puhuja voisi kysyä, miksi asioita sirotellaan näin. Onko meitä ympäröiville asioille olemassa järjestystä?

Mihin lopultakaan loppuisi solmu?

Kokoelman mielenkiintoisin runo on ”Iso säätö”, joka tarkastelee maailmankaikkeutta ja kysyy miksi. Runossa ilmenee elämän mutkikkuus ja maailmanlopun tunnelmat. ”Tähti on lopussa, on.”

Runon puhuja haluaa tietää kuka on kaiken takana ja miksi maailma on juuri tämänlainen. Miksi on diabetes, miksi et voi mennä pissalle korkeaan viljaan, miksi eivät vastaa tuskaa nuotit? Kaikki on lopulta vain isoa säätöä.

Runokokoelman päätös ei avaa solmua vaan sinetöi sen, sanat jäävät ilmaan arvoituksellisina. ”tämä suuntaamaton niitty / eräänlainen aksentti // tiheä ruoho / tiheä sinetti”.

Edeltävässä runossa puhutaan myytistä, jonka mukaan ”kaupungien oksien peittoon kätkeytyy seuraajieni graafi”. Graafikin on matematiikkaan liittyvä termi: graafi koostuu joukosta solmuja ja joukosta niitä yhteen liittäviä kaaria. Joensuun runokokoelma on solmujen verkko, joka avautuu vähitellen, mutta ei koskaan kokonaan. Solmun viehätys on juuri sen mutkikkuudessa.