Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi

Kuohuva 1960-luku on usein jaettu kahtia: alkupuolen on katsottu korostavan esteettistä, loppupuolen poliittista taidetta. Jako on vähintäänkin karkea ja monin tavoin kyseenalainen, mutta jotain merkillistä niinä vuosina tapahtui. Ajat olivat alttiita muutoksille ja suurilla ikäluokilla purkautumatonta latinkia.

Jazzin evoluutiossa 1960-luvun alku on ainutlaatuisen hieno vaihe, jossa free jazzin tapaiset ilmiöt johtivat totunnaisuuksien täydelliseen kumoamiseen. 1960-luvun puolessa välissä virinnyt underground-sarjakuva suuntautui lasten sijasta aikuisiin lukijoihin ja pilkkasi kaikkea sitä, mikä oli edeltäneelle sukupolvelle pyhää.

Muutos ei tapahtunut vähittäin vaan miltei kertarysäyksellä, eikä ilmiö jatkunut enää 1970-luvun puolelle.

Ilmiö näkyi myös julisteissa ja esimerkiksi kirjansuunnittelussa, jossa uusi sukupolvi yhdisteli estotta yllättäviä asioita. Tapani Aartomaa käytti abstraktia taidetta tieteisromaanien ja Suomen kirkon sisälähetysseuran julkaiseman uskonnollisen kirjasarjan kansissa samaan aikaan kun Martti Mykkänen loihti Tammen Keltaisen kirjaston varhaisiin kirjoihin suorastaan typografisia veistoksia.

Runokokoelmissa taiteellinen uteliaisuus ilmeni muun muassa kollaaseina, konseptuaalisuutena ja konkretismina. Esimerkiksi vuonna 1965 Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (Kirjayhtymä), Ilkka-Juhani Takalo Eskolan ja Alpo Jaakolan Meri kiipeilee (Suomen teiniliitto), Pekka Kejosen Käyttögrafiikkaa (Tammi), Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (Tammi), Maila Pylkkösen Virheitä (Otava) ja Kalevi Seilosen Tosiasioita minusta (Tammi) kokeilivat kukin omalla tavallaan.

Pamahtaen, ei vikisten

Juri Joensuu tarttuukin Vuoden 1965 maniassa kiinnostavaan teemaan. Se on eräänlainen lisälehti hänen väitöskirjaansa Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa (Poesia, 2012). Parinkymmenen sivun teksti sopii hyvin monipuoliseksi osoittautuneeseen Poesiavihkot-sarjaan. Lehtenä sen lukee kiinnostavana keskustelunavauksena ja rentona ajatelmana, ei umpeenajateltuna tieteenä.

Joensuun näkökulmasta vuosi 1965 oli epätavallisen vireä ja uutuushakuinen. Muutos ei tapahtunut vähittäin vaan miltei kertarysäyksellä, eikä ilmiö jatkunut enää 1970-luvun puolelle. ”1960-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa vallitsi poikkeuksellisen aktiivinen kiinnostus kokeellisuuteen: kirjallisten muotojen ja tekotapojen laajennuksiin ja innovaatioihin. 1900-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta lähes totaalisesti uupuneet kokeellisen kirjoittamisen ja kirjallisen avantgarden yleismaailmalliset keinot – sellaiset kuin tekstikollaasi, luettelomuoto tai tekstin visuaalisuuden ja typografian hyödyntäminen – olivat äkkiä näkyvästi läsnä”, hän tiivistää.

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia esittävässä esseessään Joensuu pohtii vuosilukututkimuksen mahdollisuuksia ja analysoi kiinnostavasti vuonna 1965 ilmestyneitä runoteoksia ja vähän muitakin. Tiiviin mitan vuoksi hän ei tee vertailuja muihin taiteisiin, mutta tarjoaa keskeisen ajatuksen tuleville tutkijoille. Ajan hahmottamiseksi olisi kytkeydyttävä ”1960-luvun internetiin”: ”arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin pelaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – – – tuomista mukaan aineistoon.”

Tämä on tärkeä huomio ja koskee monia muitakin aikakausia. Markku Eskelinen tähdentää Raukoilla rajoilla -kirjassaan (Siltala, 2016), että ”1800-luvun Suomessa sanomalehdistö ja painettu kirja toimivat rinnakkain kaunokirjallisuuden välittäjinä ja tallentajina”. Esimerkiksi monen kirjallisen lajityypin esihistoria on tallentunut sanomalehtiin – ja jäänyt sinne. Nälkäinen tarttuu mielellään kirjaan, mutta laajemmat tai toisella lailla rajatut kenttäkartoitukset toisivat tuoreita näkökulmia.

Kuvan ja sanan harvinainen liito

Vuoden 1965 mania? muistuttaa, että kiinnostava rajaus ja kevytpoleeminen ote herättävät parhaimmillaan uusia ajatuksia ja innostavat monenlaisiin mielleyhtymiin ja rinnastuksiin. Itse huomasin, että samankaltaisiin tuloksiin voi nähtävästi päätyä täysin eri polkujen kautta.

Olen kaivellut pitkään sarjakuvan ja kuvallisen kerronnan historiaa Suomessa. Kun kävin Alpo Jaakolan tuotantoa läpi, ensin tuli vastaan 1960-luvun merkkiteos Ruusuruoska mutta pian myös Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa syntynyt Meri kiipeilee (Suomen teiniliitto, 1965) ja Jaakolan Ylioppilaslehteen ja Klopaan piirtämät sarjakuvat. Sama teos ja samat lehdet vilahtavat myös Joensuun ja Eskelisen teoksissa.

Monen kirjallisen lajityypin esihistoria on tallentunut sanomalehtiin – ja jäänyt sinne.

Jaakola on suomalaisen underground-sarjakuvan varhainen ja vähän ulkopuolinen edustaja. Suomalainen underground sai vaikutteensa yleensä amerikkalaisilta kollegoilta ja vanhasta sanomalehtisarjakuvasta. Jaakolan tausta oli kuvataiteellisempi. Hänen jutuissaan näkyy jälkiä niin esikristillisen ajan kansantaiteesta, keskiaikaisesta kirkkotaiteesta kuin surrealismistakin. Tarinat etenevät unen poukkoilevalla ja yllätyksellisellä logiikalla.

Ruusuruoska-sarjakuvakirja (Kirjamaailma, 1967) innosti muun muassa Kalervo Palsaa ja Erkki Pirtolaa. Meri kiipeilee -teoksen epäsovinnainen ilmaisu ei sen sijaan saanut jatkajia.

Se on harmi. Meri kiipeilee yhdistää kuvaa tekstiin poikkeavalla tavalla. Lukujärjestys ja -tapa on vapaa, ja kokonaisuus tuntuu samanaikaisesti harkitulta ja improvisoidulta.

Myöhemmin Elonkorjaajat-ryhmän kautta merkittäväksi maalariksi noussut Takalo-Eskola kirjoitti teokseen runoja, jotka Jaakola kuvitti vapailla assosiaatioilla. Mukana on myös Jaakolan omia runoja, kuvituksia ja sarjakuvallisempaakin kerrontaa kuten tarinoissa suomalaisista suurmiehistä.

Joensuu nimeää Takalo-Eskolan lähtökohdan, ”käsialarunouden”, aseemiseksi kirjoitukseksi ja sanoo sen lähestyvän kirjoitusta visuaalisesta ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. Itse hän tarkastelee teosta varsin tekstuaalisesta näkökulmasta, kirjoittaen esimerkiksi Jaakolan tietoisesti kömpelöistä lauserakenteista ja yhdyssanavirheistä, ”joka korostaa tarinoinnin outoa sävyä ja kääntää jatkuvasti huomiota kieleen”.

Meri kiipeilee muodostuu hänen mukaansa Jaakolan kolmesta sarjakuvamaisesta tarinasta ja Takalo-Eskolan ”Tunkiokuningas”-kollaasirunoelmasta, mutta siten että Tunkiokuningas ”tunkeutuu Jaakolan osuuden väleihin”. Juuri se tekee kirjasta kiehtovan, samoin tekstin rohkea sijoittelu. Kuten Joensuu kirjoittaa: ”1960-luvun Suomessa sarjakuvan asema taiteenlajina lähenteli nollaa, joten narratiivinen kuvitus kirjallisessa teoksessa oli hyvin vieras elementti.”

Joensuu korostaa tulkinnassaan kirjan kollaboratiivista luonnetta: vaikka molemmat tekivät osuutensa itsekseen, ne kietoutuvat kokonaisuudessa yhteen. Se on yhä harvinaista.

Mitä tästä pitäisi päätellä?

Loimaan kirjapaino julkaisi Jaakolan Ruusuruoskan uutena laitoksena vuonna 1991. Siihen on koottu alkuperäisen sarjakuva-albumin lisäksi Jaakolan ja Takalo-Eskolan Meri kiipeilee -teoksen kuvitukset ja osa sen teksteistä.

Tuntuu ilmeiseltä, että 1960-luvun kulttuurielämä pitäisi lähivuosina penkoa uudelleen.

Valitettavasti tuota julkaisua ei ole taustoitettu mitenkään. Jaakolan suhde sarjakuviin (tai kirjallisuuteen) on jäänyt muutenkin vieraaksi, koska häntä koskevat tietokirjat ja artikkelit ovat keskittyneet maalauksiin ja veistoksiin. Raukoilla rajoilla -oheislukemistona viime vuonna ilmestynyt Meri kiipeilee -näköispainos tuleekin tarpeeseen, ja Jaakola ja Eskola löytävät toivottavasti jokusen uuden lukijan.

Alun perin kustantajana toimi Suomen Teiniliitto, joka ei välttämättä tiennyt, mitä teki. Yhdistys yritti Joensuun mukaan estää kirjan jakelun, joten se ei siksikään levinnyt laajalle. Samana vuonna Teiniliitto poisti säännöistään pyrkimyksen edistää ”kansallista yhteenkuuluvuutta” ja ”maanpuolustustahtoa”, joten sisäinen kuohunta ilmeni tuossa vaiheessa paitsi orastavana vasemmistoradikalismina niin myös epätavallisena kokeellisena kirjallisuutena.

Tämän vähäpätöisenkin esimerkin perusteella tuntuu ilmeiseltä, että 1960-luvun kulttuurielämä pitäisi lähivuosina penkoa uudelleen – 2010-luvun näkökulmasta, aikalaisten muisteluita ja painotuksia jopa vältellen.