Made

Pidän Jusa Peltoniemen runokokoelmaa Made varsin sympaattisena. Sitä se on jo kannesta pitäen. Kannentekijä Laura Rahinantti on selvästi paneutuen lukenut kokoelman materiaalin ja myös selvästi pitänyt lukemastaan. Kansi on ”pehmyt”, avara, se piirtää esiin runojen tapahtumaseudun, se kertoo, mikä elementti kirjassa juhlii kuninkaallisuuttaan ja mikä on tuon kuningaskunnan vaakunaeläin.

Kiitän. Tämän jälkeen lukijalle jääkin ilo perehtyä kokoelmaan, antautua mukaan juttuihin, atmosfääreihin, veden kaikkinaisuuteen, löytöihin – ja siihen, että lukemansa jälkeen pulpahtaa, niin kuin kirjan kirjoittaja hra Peltoniemi, vehkeet niskassa ja maski silmillä taas pinnalle.

Pidän myös tavasta, jolla Peltoniemi kertoo juttujaan, olkoon ne sitten vaikka vain anekdootin mittaisia; jujuna onkin, miten nämä erimittaiset tekstiainekset orkestroivat. Orkestroinnin Peltoniemi taitaa. Myönnän suoraan, että minusta on mukava lukea tämmöistä rauhallista, pakottamatonta tekstiä, jossa kuitenkin kirjoittajan vilpitön käsi on pitänyt holttia lörpöttelyn ja jämptiyden rajamailla, vai pitäisikö sanoa rajavesillä.

Kaikesta näkee, että Peltoniemi on perehtynyt aineistoonsa/vesistöönsä, hän on pulahtanut sinne sukelluspukuineen uutterasti, viilettänyt veneellä yli, rantautunut luodoille ja nuuhkinut sieltä etäältä käsin, mitä on lukenut, mitä kirjannut ylös muistikirjaan.

Ja kun on päässyt jälleen himaan, purkanut tuntonsa paperille runojen muodossa.

Mikä on SOSO?

Peltoniemi on kehitellyt kirjan kaareen jaksoiksi kehät, jossa neljäs kehä on uloin ja ensimmäistä, ydintä kohti mennään, kunnes ollaan lopulta Mateen kartanolla. Edellä luipertaa tietysti itse ilmestys, vaakunaeläin, sivulta toiselle.

Hetkittäin kirjailija on nappaavinaan luiron otuksen näppeihinsä, ja silloin se onkin vanha muistiinmerkintä ”Oförsäkrad last”. ”Vaasassa Björn otti / Lyypekissä lastatun kappaletavaran lisäksi / partian jauhoja / vietäväksi leipuri Johanssonille; tämä tapahtui / varhain aamuyöllä 19. toukokuuta. Kello 12.30, / jolloin Tankarin majakka peilattiin suunnassa SOSO / kahden mailin etäisyydellä, / kohtasimme ajojäätä, / perunapeltoa, jota alus eteni vaivoin ja / otti puskemalla ansatsia kunnes / kohtasimme kiintojäätä, jolloin tehtiin päätös kääntää kurssi. / Alus oli saanut hienoisen vajoaman keulaan / jolloin ruuma peilattiin / ja etummaisesta tarkastusputkesta todettiin keulapiikin olevan / puolillaan vettä. / Kello 19.30 jälkeen / allekirjoittanut ja perämies siirtyivät komentosillalta / pelastusveneeseen.”

Mikä on SOSO? Millaista on peilaus tässä yhteydessä? Tämmöistä on kirjallisuus, se kutsuu, se kyselee, oudoksuu. Kirjailija kirjoittaa, että ”allekirjoittanut ja perämies siirtyivät komentosillalta / pelastusveneeseen”. Yöllä hän sitten punkassa funtsii tämmöistä riviä ja on yhtäkkiä hemmetin tyytyväinen siihen, lauseen perimmäisestä ”tragediasta” huolimatta. On kolkutellut jotain ikiaikaisempaa: allekirjoittanut, komentosilta, pelastusvene!

Tankar, Koppargrundet ja Bredhällan

Väitän, että Peltoniemi kirjoittaa ihmisennäköistä ja -hajuista kirjallisuutta. Dramaturgian termein Peltoniemi on luonut maailman ja hallitsee sitä – ja semmoinen on eräs tärkeimmistä prinsiipeistä, kun kerrotaan tarinaa. Peltoniemeä lukiessa tulevat mieleen jonkinmoiset sukulaissielut Pekka Piirto ja Kari Aronpuro; heillä myös runo-opuksissa tarinat, jutut ja anekdootit polveilevat näennäisen vapaasti ja riemuitsevat kertomisestaan.

Vaikka en ole koskaan sukeltanut ja vaikka uimataitoni kanssa on enemmän kuin niin ja näin, aistin selkeästi Peltoniemen riveiltä, millaista merenseutu Kokkolan paikkeilla Perämerellä on, niin pinnan päällä kuin sen alla. Ja tuolla taas luiro otus ui, sen kotipaikkoja ovat myyttiset Tankar, Koppargrundet ja Bredhällan, paikat, jotka leimahtelevat radiossa luetuissa merisäätiedotuksissa toisten joukossa ja ovat nyt tuossa noin, vähän kirjan sivujen yläpuolella.