Mestarilaulajat. Revyyromaani
Jusa Peltoniemi
WSOY 2003
Suunnitelma pohjalaisuuden karnevalisoimiseksi
Mieskuorosta kertova veijariromaani Pohjanmaalta – kuulostaa lupaavalta. Jusa Peltoniemen romaanissa karnevalisoidaan keskipohjalaista poliittista menneisyyttä tavalla, johon verrattuna Antti Tuurin romaanien eteläpohjalaisuus tuntuu kovin totiselta.
Pohjanmaa on monellakin tapaa loistava karnevalisoitumisen kohde. Käsitys vankkojen perusarvojen maakunnasta ja aikanaan niin voimakkaita tunnelatauksia sisältäneet asiat saavatkin joutua koomiseen valoon. Keskipohjalainen oikeisto, isänmaan asia, sosialismi, demokratia, maalaisliitto, suojeluskunnat, kauppasuhteet Neuvostoliittoon ja pienyrittäjyys – ne kaikki ovat joskus olleet suuria asioita. Noihin termeihin sisältyvät poliittisen hengissä pysymisen edellytykset, ja Peltoniemi hahmottaa ne pohjalaisen mieskuoron kautta.
Romaani alkaa ”Jääkärinmarssin” henkeen, muuttuu sitten luontevasti YYA-lauluiksi ja päättyy lopulta siihen että pohjalaisesta kuoroilmiöstä tulee poliittisen satiirin kohde ”Lapualaisoopperassa”.
Mestarilaulajat kertoo siis eräästä, ja vähemmän tunnetusta, poliittisesta laululiikkeestä ennen 60-lukua. Kaustislaisesta perinteestä poiketen romaanin äijäkööri menestyy enemmän poliittisten taitojensa kuin musiikkinsa ansiosta.
Poliittisen opportunismin kuvaaminen kuuluu veijariromaanien perinteeseen, kyse ei kuitenkaan ole niljakkaasta mielistelystä, sillä veijareiden on vaihdettava puolta säilyttääkseen henkensä. Jo aikanaan Seikkailukas Simplicissimus, 1600-luvun Saksassa, vaihtoi puolta rintamalla aina tarpeen tullen. 30-vuotisessa sodassa tuo sankari taisteli, miten sattui, joskus ruotsalaisten, joskus saksalaisten puolella.
Vain tosikot voisivat hymyttöminä paheksua sitä, että Peltoniemen romaanissa välipohjalainen kuoro luopuu suojeluskuntalauluista ja vaihtaa ne YYA-ajan lauluihin. Äijäköörin mielipide on selvä; sama se, mitä lauluja Pohjanmaalta kajahtaa, pääasia, että kuulostaa komialta. Aijäkööri on eräänlainen pohjalaisen yhteishengen allegoria; laulu raikuu, ollaan hyviä veljiä ja tehdään pohjalaiseen tapaan kauppaa ja politiikkaa. Eikä nöyristellä.
Suurmiehiä ja uskomattomia tapahtumia
Romaanissa vilahtelee mukavasti aikansa suurmiehiä. Veijariromaanille tyypillisesti heidät liitetään uskomattomiin tapahtumiin: Lenin käy soittamassa Kannuksen kirkonkelloja. Eräs kuorolainen haukkuu Toivo Kuulan sävellyksiä Viipurissa sillä seurauksella, että Kuula ammutaan. Toinen kuorolainen taas on paikalla, kun Kekkonen heittää pirua mustepullolla.
Keskeisin merkkihenkilö romaanissa on legendaarinen sosialisti Oskari Tokoi. Pohjalaisen veijariromaanin kannalta Tokoi on itseoikeutettu hahmo, sillä niin värikkäät hänen elämänvaiheensa ovat. Lukijan vain on katsottava tietosanakirjasta huomatakseen, että Tokoi oli pohjalainen sosialisti, joka on toiminut tärkeässä roolissa sekä Neuvostoliitossa että Amerikassa, ennen kuin sai armahduksen ja palasi Suomeen. Romaanin perusteella tosin luulisi, että Tokoi on kansainvälisesti arvostettu laulaja, joka palaa pohjalaisen laulukuoron helmoihin.
Peltoniemi yhdistää siis uskomattomia tapahtumia poliittiseen historiaan. Jälkisanoissa Peltoniemi ilmoittaa, että hänen vaarinsa papereilla on osuutensa romaanin aineistossa. Ehkäpä vaari on ollut Aleksi Heinämäen esikuvana. Kuoron ideologiset suunnan muutokset välittyvät Aleksin kautta, ne seurailevat Kekkosen poliittista purjehdusta ja suunnan muutoksia, kunnes aivan lopussa Aleksi tekee pesäeron kaikkeen kekkoslaisuuteen.
Äijäkööri ei siis suinkaan jää pelkäksi YYA-politiikan taustakuoroksi, lopussa valta-asetelmat kääntyvät päälaelleen. Romaani huipentuu yhteiskonserttiin, jossa itse Puna-armeijan kuoro laulaa pohjalaisten kanssa ”Vaasan marssia”.
Viimeistään romaanin huipentuman myötä paljastuu, että Mestarilaulajat on ulkopoliittinen allegoria. Yhteiskonsertin jälkeen Kekkonen ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov käyvät tervehtimässä ja kiittämässä äijäkööriä. Samalla tapahtuu jotain aivan uskomatonta; Molotov luovuttaa kuorolle takaisin eräällä ulkomaanmatkalla kadonneen bassolaulajan. Tuolla kadonneen bassoäänen palautuksella on aivan Porkkalan palautukseen verrattava symbolinen merkitys.
Hyvä käsikirjoitus, ei oikein romaani
Erittäin hyvät ainekset Jusa Peltoniemen romaanissa on, mutta teos jää kovin viitteelliseksi. Moni romaanin kohtaus jää ikään kuin viittilöimään ilmaan, ja lukija jää ihmettelemään, mitä tälläkin kohtauksella tekisi. Huomatakseen kohtausten väliset yhteydet lukijan on ponnisteltava kuten näytelmätekstiä lukiessa, sillä kertoja ei auta paljoakaan kohtausten välisten yhteyksien luomisessa. Tämä edellyttää, että lukija tuntee hyvin poliittista historiaa ja Pohjanmaata, tai on valmis ottamaan asioista selvää.
Voihan tämä olla hyväkin asia, sillä lukija joutuu ikään kuin näytelmän ohjaajaksi. Hänellä on edessään käsikirjoitus tai partituuri, joka hänen täytyy itse saada toimimaan: On haettava taustatietoja ja etsittävä toimivaa lukutapaa; on ratkaistava, kehitteleekö tekstistä pohjalaisen mentaliteetin karnevalisointia tai herkistääkö korvansa allegorialle eli niille poliittiseen historiaan liittyville vihjeille, jotka kätkeytyvät kuorotouhuun.
Peltoniemeltä olisi tosin turha odottaakaan perinteiselle kerronnalle rakentuvaa romaania, jossa paasilinnamaisen suulas tarinoitsija kuljettaisi lukijaa tapahtumasta toiseen. Paikoin Peltoniemi luo hienojakin kohtauksia – aivan Paavo Haavikon historiallisten näytelmien tapaan – joissa yhdistyy komiikka ja miesten tapa käyttää valtaa.
Laskiessaan romaanin käsistään ajattelee, että elämystä tämän lukemisesta ei tullut mutta romaani tarjosi hyvät ainekset vaikuttavaan elämykseen. Toisin sanoen Mestarilaulajat on romaani, joka alkaisi toimia vasta näytelmänä.