Naisihmisiä. Novelleja supistusten väliltä

Teatteritaiteen maisteri Jusa Peltoniemi on julkaissut nuoreen ikäänsä paljon: romaanin, dialogiharjoitelman, näytelmiä ja runokokoelmia. Nyt on vuorossa novellikokoelma Naisihmisiä, novelleja supistusten väliltä. Novellin muoto on Peltoniemellä vasta hakusessa, ja syvempi ihmiskuvaus laajentaisi lukijakuntaa.

Kirjan avainnovelliksi poimin itselleni ’Perinnejoulun’. Naisihmisen veli, Hannu, yrittää tarttua yhteiselämän perinteisiin ja rakentaa vähättelyn keskellä lapsuuden joulua. Ilman tukea hän ei saa pidettyä rakennelmaansa koossa. Riivaus astuu kuvaan kissan petovietin muodossa. Perinnejoulusta jää jäljelle vain kylmyyttä, savua ja paljon siivottavaa.

Tarinoiden väliin pätkitty sidoskertomus synnytyksestä kuvaa naisemansipaation aikamme surkuhupaisaa käännettä. Naisen miehen kaltaiseksi vääntäytyminen paljastuukin vain turvonneiksi häpyhuuliksi. Naisen identiteetin tarkennuksen tarpeeseen viittaa myös Tuula Mäkiän suunnittelema kansikuva posliininuken rouhitusta päästä.

Silloin kun Peltoniemi malttaa antaa novellin rakenteen nousta sisällöstä ja tukea sanomaa, jälki on nautittavaa. Mm. novelli ’Rotterdam’ on tällainen kultajyvä. Peltoniemen luettavuutta vähentää se, että hän ei aina malta antaa ajatukselle aikaa löytää arvoistaan muotoa.

Inhorealismin läpi ytimeen

Tartuin kirjaan pää vielä pyörällä viikon intensiivisestä vuorovaikutuksen opettamisesta ja opiskelijoitten innokkaista harjoituksista. Ensimmäisellä lukuyrityksellä Naisihmisten sanat vierivät tajunnan yli kuin rutikuivat lehdet. Yrityksestä huolimatta vastavuoroisuutta kirjan kanssa syntyi vain lehdille kaatuneesta viinilasillisesta ja kasasta leivänmuruja. Päällimmäinen tunne oli ankeus: miten tällaiset ihmiset jaksavat elää!

Seuraavan aamun lukukerrassa tajuntaan tarttui jo novelli ’Amsterdam’. Siinä ilmaisunopiskelija pääsee kenialaisen tanssijan, Jackin, nussittavaksi pyhäjärveläiseen lepikkoon, jonne viulu soi; eikä naisen tarvinnut muuta kuin litistä ja lotista.

Pilleripurkkinensa nainen lentää Jackin perään Amsterdamiin jättäytyäkseen tyytyväisenä nyrkin ja hellan väliin, nuhruiseen yhteiskeittiön solukoloon. Elämää soluun tuo kaksi suttuista homopoikaa sekä pari kolme tuntia yössä töiden ja opiskelun välissä piipahtava Jack. Nainen hyväksyy elämänsä kolmen miehen huushollin pyykkääjänä, siivoojana ja ruoanlaittajana. Mikäs ollessa, kun suomalainen opintotuki löytää tiensä Robopankin automaattiin. Eikä kukaan kontrolloi, että matkatietokoneelle ei valmistu riviäkään rahojen vastikkeeksi.

’Köyhäjoen serveri’ -novellin nainen on Belmonttia polttava harrastajakirjoittajien koordinaattori ja jonkun ’jujun’ projektisihteeri. Hänen sänkyynsä on eksynyt tehotiskaaja, pränttäri, jota nainen valistaa tietoverkkoasioissa. Kun pränttäri toteaa, että panettaa, nainen, tämä entinen ’gourmet-pedofiilien herkku’ käy mielessään läpi touhun vaate-esteet, mutta yhdessä todetaan, että aina sen verran trikoo jostain rakosesta joustaa. Joten ei muuta kuin projektisihteeri pränttärin päälle hop ja toimintaan ’rutinoituneen monitoimikoneen varmuudella’. Kymmenen minuutin päästä maantie taas luistaa alla. Juttu päättyy projektisihteerin korkeakulttuuriseen pohdintaan, kumman ottaisi mieluummin suihin, miehen elimen vai haulikon. ’Pääasia, että verkoissa on liipasinherkkää tavaraa.’

Henkilöt ovat vailla turhia syvänäkemyksiä yksilön ja yhteiskunnan toisiaan muuttavasta suhteesta tai merkityksestä.

Tapahtumat etenevät kepeästi, sattumanvaraisesti ja sikin sokin kuin tuulen heittelemät lehdet, parhaimmillaan kuin Modesty Blaise -sarjakuvassa. Vasta inhorealismin vastaanottamisen kautta lukijalle avautuu kirjan syvempi ajatus.

Novellin muoto odotuttaa

Novellin muoto kasvaa sisällöstä. Sitä ei voi tehtailla. Peltoniemen novelleissa muoto on turhan usein enemmän nauhoitettua keskustelua kuin novellia.

Jos kirjan on tarkoitus olla harhautuneen naiskuvan peili, ajatus on hyvä ja kirjoittaja taitava. Syvempi ihmiskuvaus laajentaisi kuitenkin lukijakuntaa. Eiväthän nämä naiset elossa ole. Missä he ovat nukahtaneet? Miksi eivät vielä heränneet?

Novellien väliin sijoitetun sidostarinan lopussa syntynyt poika todetaan kikkelittömäksi. –Joskus häpyhuulet voivat olla sen verran turvoksissa, että näyttävät miehen sukuelimiltä, selittää kätilö ja kursii naisen kiinni. Ei jäänyt pienintäkään aukkoa.

Kirja muistuttaa minua omasta ajatuksestani: jos nainen luopuu naisen osansa arvostamisesta, olemme luopuneet paljosta. Elämästä?