Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas
Jussi Kivi
Kustannus Oy Taide/Kuvataideakatemia 2004
Maanläheinen johdanto retkeilyn taiteeseen
Kaunotaiteella ja eräretkeilyllä ei ensi kuulemalta luulisi juurikaan olevan tekemistä toistensa kanssa. Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas kuitenkin liikkuu rohkeasti ristiin näissä kahdessa maastossa ja punoo toisilleen etäiseltä vaikuttavia aihealueita suvereenisti yhteen. Kirja aloittaa Taide-kustantamon uuden Taideretkeilykirjaston.
Teoksessaan kuvataiteilija Jussi Kivi selvittää, miten luontoa on käsitelty taiteessa ja kuinka luonnossa ollaan, eli miten satunnainenkin retkeilijä voi löytää luonnosta museoiden ja gallerioiden taide-elämyksien kaltaisia esteettisiä oivalluksia. Luonto nähdään taiteen aiheena, taiteellisen työskentelyn inspiraation lähteenä ja kokonaistaideteoksena, suurena ulkoilmamuseona, jossa on loputtomasti löydettävää, aistittavaa ja keksittävää.
Erämaan äärillä
Helsinkiläinen kuvataiteilija Jussi Kivi (s. 1959) on jo reilun vuosikymmenen ajan käsitellyt luontotematiikkaa taiteessaan ja tehnyt retkiä korpimetsiin ja kuutamoöihin. Joku saattaa muistaa Kiven luontoteemoineen vuoden 2003 keväällä Huuto-galleriassa pidetystä Romantic Geographic Society -taiteilijaryhmän ”Luonnonromantiikan vuosinäyttelystä”. Idea Kaunotaiteellisen eräretkeilyoppaan tekemiseen lähti kuitenkin Kuvataideakatemian ympäristötaiteen kursseilta, joita Kivi on pitänyt kyseisessä opinahjossa 1980-luvulta lähtien.
Niillekin, jotka eivät luonnon kokemisen ihanuutta itse ole vielä löytäneet, motiivit luonnossa vaeltelemiseen ja oleilemiseen tulevat oppaan kautta hyvin ymmärrettäviksi. Luonto on kokemuksellinen tila ja maisema monikerroksinen tarina, joka kuiskii vain, jos sitä pysähtyy todella kuuntelemaan. Arvoituksellinen toiseus herättää yhtä aikaa sekä kauhua että ihailua. Hakeutuminen aavoille erämaille ja kaukaisiin korpiin kuvastaa loputonta inhimillistä kaukokaipuuta ja vapaudennälkää sekä pakonomaista tarvetta löytää jotain pysyvää tässä muuttuvassa maailmassa. Pistäytyessään vieraana suuressa luonnossa ihminen kykenee asettamaan itsensä universaaliin mittakaavaan, aistimaan ja kenties hetkittäin myös ylittämään oman pienuutensa.
Loikkaus tuntemattoman luonnon keskelle ei tunnu eräretkeilyoppaassa suurelta vieraantuneimmallekaan city-ihmiselle, sillä Kivi lähestyy aihetta varovasti omakohtaisista vaikutelmista ja kokemuksista käsin. Omakohtaisuuden olisi tosin mieluusti nähnyt maustavan johdonmukaisesti kirjan kaikkia lukuja. Nyt kerronta on välillä hyvinkin subjektiivista ja etääntyy toisaalla taas viileäksi hakuteosmaiseksi asiatekstiksi, mikä korostaa kirjan hieman horjuvaa ja poukkoilevaa rakennetta.
Teoksen taidehistoriallinen anti jäsentyy maantieteellisesti. Ensin luodaan katsaus eurooppalaiseen romantiikkaan, sitten yhdysvaltalaiseen ja lopulta käsitellään kotimaan taiteen suuntaviivoja. Luonnonkokemisen kulttuurihistoria on uneksimisen ja haaveilun historiaa. Eurooppalainen, etunenässä saksalainen, varhaisromantiikka ihaili luonnon mystistä alkuvoimaa, jonka vastakohta oli kulttuurin rakennettu järjestys. Hallittu, arkinen ja kesytetty luonto herätti jo 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla kaipuun tuntemattomaan ja kesyttämättömään vastakohtaansa, jonka nähtiin olevan läsnäolevan jumalallisuuden läpitunkema. Villin luonnon äärettömyyden sakraali kokeminen oli pelottavaa ja samalla kiehtovaa ja kulminoitui etenkin Caspar David Friedrichin yksinäisissä vaeltelijoissa.
Amerikkalainen lisä romantiikkaan oli luonnon koskemattomuuden idealisointi, jota ei niinkään esiintynyt keskieurooppalaisessa taiteessa, koska villiksi miellettyä luontoa ei Euroopan tiiviisti asutuilta sydänmailta juurikaan löytynyt. Samanlaisia luonnon koskemattomuuden ja aitouden ihannoinnin piirteitä oli myös suomalaisessa kansallisromantiikassa. Kotimaassamme kansallisen kultakauden metsä oli tunnetusti naturalistista vaaramaisemaa korkealta avautuvine järvitasankoineen ja jyhkeine ikihonkineen. Mielenkiintoista on suon puuttuminen lähes kokonaan kansallistaiteen kuvastosta, vaikka kolmasosa Suomen pinta-alasta on ollut usvan peittämiä hallaisia aapamaisemia ja mystisen kalman henkeä huokuvia rämeitä.
Kritiikkiä ja käytännön vinkkejä
Nykyihmisen luontosuhteen pohdinta alkaa muuttua erityisen kiinnostavaksi, kun Kivi pääsee iskemään hampaansa sen epäkohtiin. Kivi osoittaa ensinnäkin laajojen erämaiden olemassaolon Suomessa pelkäksi harhaluuloksi. Tehotuotanto ja sen vauhdittama metsäautotieverkoston levittäytyminen ovat saaneet aikaan sen, ettei yhdeltäkään puulta ole 600–700 metriä pidempää matkaa tielle. Vain pohjoisesta ja etelän muutamilta harvoilta suojelualueilta löytyy edes mainittavaa tietöntä maastoa.
Myös kansallispuistojen villiromanttinen aitous on Kiven mielestä kyseenalaista. Puistot ovat pahimmillaan ”korkealaatuisen luontoelämyksen” takaavia kunnallisteknisen ulkoilurakentamisen huippusaavutuksia, joiden saloissa ”kaikkien luontopolkujen alkupiste”, parkkipaikka, ei unohdu metsätaipaleellakaan. Kansallisromanttisen maisema-arkkityypin ehdottoman esikuvan, Pohjois-Karjalassa sijaitsevan Kolinkin aito luonnonkauneus on tärvelty radiomastoilla, asfalttiteillä, lasketteluhisseillä, avohakkuualoilla, leveillä sepelillä hiekoitetuilla puistokäytävillä ja postmodernisti remontoiduilla matkailupalvelukeskuksilla.
Kivi kritisoi sitä tapaa, jolla luonto on kehystetty ja luontosuhde muuttunut Hollywood-välitteiseksi. Nykyihminen, jolle omia kansallismaisemiaan tutumpia ovat Tolkienin Enttimetsät, vain piipahtaa irtautumassa arkikiireistään Lapissa. Tämän ilmiön myötä syntynyttä Lappi-kuvaa Kivi kutsuu Lapin tauluksi: siistiksi ja steriiliksi näyteikkunamaisemaksi, jota voidaan ihailla turvallisesti valtavan (kulttuurisen) etäisyyden päästä.
Vaikka modernismi vie eräretkeilyoppaan taidehistoriallisesta katsauksesta keskeisimmän osan, Kivi ehtii käsittelemään myös taiteen uudempia sisältöjä. Nykytaiteen virtauksista Kivi poimii esiin ympäristötaiteilijat, joista hän luo laajemman katsauksen brittiläisten Richard Longin ja Hamish Fultonin ideologiaan.
Nykytaiteesta olisi varmasti voinut bongata myös vähemmän ilmeisiä esimerkkejä. Uusromanttinen maisemadramatiikka, jonka johdatteluun hän käyttää Taide-lehdessä suomeksi julkaistua artikkelia Robert Smithsonin Passaicin monumenteista, tuo esiin kuitenkin mielenkiintoisen käsitteen vastapainoksi naturalistisille kallio- ja järvimaisemille: epäpaikan. Epäpaikat ovat psyykkisen tilakokemuksen hahmottamia paikkoja ei-missään, paikkoja menneisyyden ja tulevaisuuden välisessä poissaolevuudessa. Tällaisiksi voidaan lukea moottoritiet, hylätyt joutomaat, työmaa-alueet, postmoderniksi pirstaloidun kaupunkikulttuurin luonnonlaikut. Kirja päättyykin Kiven omaan retkeen tällaisella postmodernilla kaupunkilaitumella, työmaalla.
Kirjan luettuaan jää miettimään, olisiko luontoretkeilyn käytännön puolta ollut mahdollista tuoda osittain vieläkin lähemmäksi suomalaista lukijaa. Minne esimerkiksi kannattaa suunnistaa, mitä taas kannattaa välttää, jos retkeilykärpänen puree? Muutamia hajaesimerkkejä annetaan, mutta Kivellä olisi varmasti ollut takataskussa kokonainen nippu käytännössä testattuja retkeilykohdevinkkejä, joita olisi vieläpä voinut havainnollistaa kartoin. Kukaan raskaan sarjan luontoseikkailija ei tietystikään paljasta parhaita apajiaan, ja retkeilyn olemukseen toki kuuluvat yllätyksellisyys sekä se, että kukin raivaa tiensä erämaahan omin voimin. Maamme kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden esittely olisi kuitenkin antanut luonnonhavainnoinnin vasta-alkajalle konkreettista opastusta – esitelläänhän kirjassa erätaitojakin. Lukija saa oppaasta niinkin käytännönläheisiä ja konkreettisia ohjeita kuin millaisiin erilaisiin yöpymistarpeisiin loue, laavu ja umpilaavu sopivat, millainen on optimaalinen leiripaikka, miten tehdään oikeaoppinen nuotio ja millaisia tarvikkeita matkalle minäkin vuodenaikana tarvitaan.
Loppujen lopuksi jää hieman epäselväksi, onko kirjan kohderyhmäksi ajateltu taiteesta kiinnostuneita luontoihmisiä vai luonnosta kiinnostuneita taideihmisiä. Luultavasti kumpiakin. Tämän vuoksi oppaassa ei oikeastaan päästä sen enempää taiteentuntemuksen kuin retkeilynkään perusoppimäärää syvemmälle ja kiinnostavat aihepiirien kehittelyt jäävät harmittavan usein jokseenkin pintapuolisiksi. Puolivälissä on paha olla; kun koettaa miellyttää molempia kohderyhmiä, ei voi onnistua sataprosenttisesti kummassakaan.
Nautittavaksi eräretkeilyoppaan tekee kuitenkin yhtä kaikki se, että kuvataiteilija Kivellä on sana hallussa. Eläväinen kieli on paikoin miellyttävän oivaltavaa. Parhaimmillaan se hipoo jopa proosaa, mikä on tavattoman innostavaa: Lukija kuulee äärettömien sydänmaan metsien huminan, näkee edessään helmenhohtoiset hanget ja öisen tähtitaivaan tai haistaa keväisen mullan tuoksun. Yltiöurbaani taidemuseoiden suurkuluttaja ryhtyy kenties harkitsemaan yötä laavussa, tai karaistunut luontoretkeilijä alkaa yhtäkkiä nähdä ympärillään levittäytyvissä maisemissa jotain uutta ja ylevää.
Kiinnostava, maanläheinen ja ennen kaikkea konkreettiseen toimintaan motivoiva avaus innosti myös Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professorin Yrjö Hailan niin, että hänen Kiven eräretkeilyoppaan lisäesseeksi alun perin kirjoittamansa teksti venähti peräti omaksi kirjakseen. Retkeilyn filosofisia ulottuvuuksia luotaava teos ilmestyy ensi syksynä, jolloin myös Kaunotaiteellisen eräretkeilyoppaan aloittama Taideretkeilykirjasto saa jatkoa.
Lisätietoa muualla verkossa
Monipuolinen luontoretkeilyn portaali: