Akuaba. Tunnustuskirja

Jussi Kylätasku on Akuabassa tarkkanäköinen länsimaisen elämäntavan ruotija ja ruoskija. Päähenkilö, kirjan minä, Egon Alter on milloin pelletaikuri, milloin oopperalaulaja. Vaikka kyse on rankasta kritiikistä alistamiseen perustavaa järjestelmää kohtaan ja vaikka symboleina ovat raamatulliset ihmisuhrit, Kylätaskulle tyypillinen hulvaton sanojen vyörytys pääosin toimii. Kun pelletaikurin välillä irrallinen pää tarkkailee maailmaa, lukija tuntee piston tai viillon sydämessään. Luen Akuabaa nyt eri tavoin, kuin olisin lukenut syksyllä heti kirjan ilmestyttyä. Sota on puhjennut ja Kylätasku on yhteiskuntakritiikissään ajankohtaisempi kuin kirjoittaessaan tiesikään.

Kylätasku vyöryttää esiin kaikki maailman synnit. Minäkertoja tekee tunnustusta kuvitteelliselle tuomioistuimelle. Egon Alter tunnustaa koko maailman mielettömyydet, sodat ja epäoikeudenmukaisuudet. Erityinen painoarvo on ekologisilla kysymyksillä ja sitä kautta koko elonkehän tulevaisuudella. Eko-tohtorin äänenpainot muistuttavat niin Pentti Linkolaa kuin Eero Paloheimoakin. Milloin pelletaikuri ja milloin tämän irrallinen pää kommentoi ja kyseenalaistaa asioita sodan ja rauhan tematiikasta ja geenimanipulaatioon ja sukupuolenvaihtoon.

Kylätasku kritisoi maailman menoa myyttien, vanhojen tarinoiden ja uskomusten verkon läpi. Vanhatestamentillisesta lapsen uhraamisesta päädytään lopussa Egon Alterin ihmisuhriin. Kautta kirjan toistuvat kahdella kielellä kristinuskon sakramentaaliset sanat: Tämä on minun ruumiini! Ottakaa ja syökää! Akuaba on afrikkalaista jumalaa kuvaava pienoisveistos, joka kantaa länsimaisuudelle vastakkaisia merkityksiä.

Rakenteellisesti Akuaba on hieman hankala, kun eri luvut lähestyvät asioita erilaisista näkökulmista. Samat henkilöhahmot kuitenkin sitovat osia toisiinsa, tosin henkilötkin esiintyvät monissa rooleissa. Toiseksi viimeinen jakso, jossa minäkertoja on kehitysapumatkalla Afrikassa, pellenä sielläkin, tuntuu aivan eri tyyliin kirjoitettuna irralliselta, vaikka teemat ovat samat kuin muuallakin kirjassa. Puhuttelevimmat osat ovat ne, joissa Egon Alter on selvästi kuvitteellisen tuomioistuimen edessä.

Kirjassa on hyvä meno ja imu. Vyörynomainen teksti on ladattu sisällöllisillä ja verbaalisilla merkityksillä, joskus liiaksikin. Kovin väsyneenä kirjaa ei kannata lukea. Ajoittain Kylätasku harmillisesti sortuu kikkailun ja uutisvuotomaiseen pelleilyyn. No, pelle tarinaa on kertomassa.

Kirja päättyy viimeiseen ehtoolliseen. Egon Alter tarjoaa itsensä uhriksi. Myös tuomion antaa lopulta uhri itse. Vai onko sittenkin kyseessä kirjan viimeinen pelletemppu?

Akuaba on hyvin miehinen kirja, vaikka naisen osa onkin olla minäkertojaa viisaampi tai ainakin järkevämpi. Nainen on vaimo, joka säännöstelee viinan ja rahan käyttöä sekä seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuksia. Ensimmäiseksi naisesta nähdään rinnat ja niistä vielä milloin törröllään ja milloin nupullaan olevat nännit. Kyllästymiseen asti. Ei yhtään huvittanut, kun minäkertoja laski varvin hintaa. Menoiksi laskettiin mm. asuntovelat ja yhtiövastike, jotka jaettiin keskimäärin kolmella viikoittaisella yhdynnällä. Arvata saattaa, että kalliiksi tuli. Lieneekö tahallista vai tahatonta ironiaa se, että toista ja parempaa viestiä kantava Akuaba on nainen?

Kylätaskun viimeisten kirjojen perusteella minun pitäisi varmaankin lukea Kylätaskulta vain joka toinen kirja. Killeri tulee (1996) oli kiinnostava ja omaperäinen ympäristöasioihin kantaa ottava jännityskirja. Sen sijaan Jalmarin toinen tuleminen (2000) pitkästytti ja ärsyttikin omassa liemessään pyöriskelevyydessään ja omaan napaan tuijottamisessaan. Akuabakin on hyvin minäkertojakeskeinen. Minän imuun ja vauhtiin pääsee kuitenkin pääosin hyvin mukaan, minällä on yleispätevää sanottavaa, ja minä on nokkela ja tarkkanäköinen.