Kuolleiden kaupunkien muistikirja

Mynämäellä asuva kirjallisuusterapeutti ja lastenkodin kasvatusjohtaja, runoilija Jussi Sutinen voisi tuskin komeammin aloittaa eurooppalaisen ihmisen puheenvuoroaan. Hänen esikoisteoksessaan Kuolleiden kaupunkien muistikirja runojen puhuja seurustelee länsimaisen kirjallisuuden sivuhenkilöiden kanssa, matkustaa ympäri Eurooppaa, näkee sodan jälkiä, köyhyyttä, sairauksia, ”ratkaisemattomia yhtälöitä”, vitriineihin suljettuja ihmisiä, kuolemaa, rakkautta – ja palaa takaisin alkuun. Alussa on rakkaus, ja alussa on lähtö. ”Rei’ittämättä vielä viimeinen menolippu.”

Sutinen on selvä moralisti, joka pitää unohdettujen ja vähäpätöisten puolta. Sutisen runojen puhuja ei kuitenkaan saarnaa vaan yrittää ymmärtää elämää, joka siivilöityy unien, tarinoiden ja ympärillä tapahtuvan läpi hänen tietoisuuteensa. Projekti on mahdoton, puhuja etsii saavuttamatonta: ”- -kuin pelaisi itäeurooppalaista rulettia rappeutuvan kaupungin absintin/ polttamassa vihreässä yössä.” Myös kokoelman alaotsikko eli mitä me opimme elämästä vai opimmeko mitään viittaa taipumukseemme elää käsittämättä itseämme.

Sutinen kirjoittaa irtonaisesti ja assosiatiivisesti. Teksti luikertelee moneen suuntaan, ja havahduttavat kuvat imevät mukaansa. Välillä metaforalaahus tuntuu turhankin painavalta. Kokoelma on kokonaisuutena varsin kommunikoiva, mikä johtuu intertekstuaalisuuden lisäksi lyyrisen minän voimakkaasta läsnäolosta tekstissä – onhan hän henkilö, jonka muistikirjasta on kyse.

Kokoelma on jaettu viiteen osastoon, jotka luotaavat luettua, muistoja, kokemuksia ja elämää eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kysymys todellisuuden perimmäisestä luonteesta on temaattisesti tärkeä, kun kerran liikutaan lumemaailmoissa, menneisyydessä, unissa ja kertomuksissa. Liike yksityisestä yleiseen todellisuuteen, mielikuvituksesta toteutuvaan päivään, on jatkuva. Sutisella on silmää nähdä kielen ja katuhälyn keskellä kaikkein yksityisin kokemus: eksynyt lapsi, joka ”pitää hyvänä surua kuin linnunpoikasta housun taskussa”.

Kuolleet elävät

Heti kokoelman aluksi käy selväksi, että tässä kirjassa kirjallisuudella on paikkansa. Ensimmäinen osa on nimeltään ”Yksinkertainen nimimuistio”, ja se koostuu runoista, jotka on nimetty naisten nimin: ”Merit”, ”Sonja”, ”Hermine”, ”Lotte”… He ovat runon puhujan rakastettuja, tunnistettavissa suurten kirjojen sivuhenkilöiksi, jotka ovat vain pölyä, ”optista illuusiota”. Heidän kanssaan ja heidän lävitseen puhuja katsoo itseään ja tekojaan. Hän törmää omaan keskeneräisyyteensä, haaveisiinsa, sokeuteensa, syyllisyyteensä, haluunsa, yksinäisyyteensä.

Rakkauksissa on kyse myös lukemisen merkityksestä – ovathan rakastetut kuolleiden kaupunkien asukkaita, joita runon puhuja syleilee. Niin tosiksi tulevat fiktion henkilöt. Toisaalta ihminen on yhtä katoavainen kuin kirjan henkilö, jonka perään runon puhuja haikailee: ”- – aikamuotoja olet, olet mennyttä.”

Kokoelman toinen osa, ”Merkintöjä Andalusian kadonneista kaupungeista”, muistuttaa oikeastaan matkakirjaa. Se on yhtenäinen runoelma, jossa vilisee kulkureittejä, -välineitä ja pysähdyspaikkoja: hostelli, asema, juna, satama, maantie, kahvila. Vaikuttaa siltä, että matkanteko on pakoa fiktion maailmaan, nimittäin useat säkeet viittaavat fiktion lohdullisuuteen: ”Halutessaan unohtaa kaiken ihminen joko pakenee/ uniin tai Andalusiaan.”

Sutinen taitaa viitata lukemisen tai kirjoittamisen mahtiin tai molempiin, kun hän kirjoittaa: ”- – Pääni sisälle syntyy näkymätön kaupunki, ajatusten kankaalle/ sulaneiksi maalatut viisarit – -.” Yhtä kaikki mielikuvien todellisuus on kokoelmassa merkityksellinen. Fiktion maailmassa aikaa ei ole ja korviin kantautuu ”jäljitellyn toden ääniä”. Silti kertomuksista imeytyvä kokemus vinosta maailmasta vavahduttaa:

”Kaiken tämän kulkemisen jälkeen, lukuisten kaupunkien vierauden jälkeen/ seison nyt/ luomani maailman edessä kuin mykkä eläin.”

Kuolleiden kaupunkien muistikirjaa lukiessa tulee olo, että fiktio on totta, vaikka siellä lentävätkin ”Baudelairen paskaiset lokit”. Fiktion lukemisen myötä viisarit voivat kivettyä ja näyttää, että ajaton on myös tätä päivää.

Katoava ihminen

Kokoelman kolmas osa, ”Ihmisen suku”, yrittää ymmärtää, mitä on ihminen. Sutisen säkeet napsivat osumia, vastakohtaistavat, rinnastavat, kääntyvät yllättäen. Aistikuvat törmäävät käsitteisiin, niin että lukija joutuu välillä räpyttelemään silmiään. Runon puhujakaan ei viihdy käsitteellisessä ja käsittämättömässä maailmassa, vaan pakenee ”sinne, missä parrakas mies soittaa minulle surullista sävelmää/ hauenleukakanteleella”.

Neljännessä osassa kootaan merkintöjä: ”Mistä vainajien kaupunki minua muistutti.” Sutisen hyiset kuvat piittaamattomasta ja väkivaltaisesta yhteiskunnasta tuntuvat väistämättä kannanotoilta. Vainajien kaupunki muistuttaa kärsimyksestä, surusta ja ikävästä. Läsnä onkin samalla luopuminen, hyvästijättö: ”- – elämä oli ihmiskoe ja rakkaus, muisto vain.” Sutinen kirjoittaa varsin kypsästi ja vakavin äänenpainoin – eihän maailmantuska ole leikin asia.

Kokoelman päätösosassa puhutaan sitten perinnöstä, jonka poismennyt on jättänyt. Runot eivät enää asetu säkeiksi, vaan virtaavat kuvallisesti tiheinä proosarunoina. Väliin mahtuu aforistisia kiteytyksiä, jotka paljastavat puhujan asennon: ”yksinäinen mikä yksinäinen”. Viimeinen osa kokoaa teemat: siinä aika kuluu, rakkaat katoavat, muistot hapristuvat, mutta tarina jää. Siksi luemme sitä raivokkaasti yhä uudelleen.

Kuolleiden kaupunkien muistikirja on yleistunnelmaltaan haikea, murheellinen, jopa synkkä. Tummat sävyt vaalenevat vain hiukan, mutta väliin nostalgia läikähtelee lämmittävästi. Sanottavan paino ei ole runoilijan syy: kun kuolleet ovat menneet, jäljelle jää vain harhoja ja sirpaleita – ja pieni, käsittämätön toivo. Sen siivittämänä tarraudumme valetodellisuuksiin, Andalusiaan.