He eivät tiedä mitä tekevät

Lama-ajan Suomi on autio ja tyhjä, ainakin Massachusetts Institute of Technologyn kasvatin, ihmisen näköjärjestelmän tutkija Joe Chayefskin silmin. Amerikanjuutalaisen kulttuurisuvun vesalla ei ole asiaa Veikkolan Perinnejuusto Oy:n tai Stockmannin työhaastatteluun, edes rakennusyhtiö Ahlströmin puhelinvaihteeksi. Täytyy nöyrtyä samoille kielikursseille Pohjois-Afrikan tai juuri hajonneen Neuvostoliiton pakolaisten kanssa.

Kaljakuppilat ja kirpputorit lisääntyvät ja täyttävät maan. Entisissä pankkikonttoreissa veisataan nyt uutta kansallishymniä, Sepi Kumpulaisen Armotonta menoa.

He eivät tiedä mitä tekevät on romaani näennäissuvaitsevaisesta, ammottavien tulo- ja katsomuserojen maailmanajasta.

Pahinta on, että kyräily, puhumattomuus ja vieraanpelko ulottuvat Wisconsinin kokoisen pikkumaan akateemisiin piireihin. Neurotieteilijälle ei tahdo löytyä edes sijaisuuksia. Samaan aikaan opiskelukaverit itärannikon murattiliigayliopistoista uudistavat tieteenaloja ja perustavat tutkimuskeskuksia.

Kunnianhimoisen, korkeasti koulutetun miehen syrjäytyneisyys  rinnastuu aviovuoteen kylmyyteen. Yhteinen, maailmojen rajoja mennen tullen rikkova hurma suomalaisen Alinan kanssa on vaihtunut maidonhajuiseen asuntoon ja ruokatahraisiin pyykkikasoihin. Lannistavan arjen monopolilaudalta ei vain löydy Vapaudu Kuraiselta Hiekkalaatikolta -korttia. Samuel-pojan isyys ei riitä sysäämään Joeta maanpakolaisuuden ja sivuraiteelle ajautumisen tunnoistaan.

Kunnes on valittava Suomi tai Amerikka. Suomi, jossa pidetään kiinni Talvisota-myytistä ja pystytään vaivatta unohtamaan vaikkapa liittolaisuus Adolf Hitlerin kanssa tai yhtä sujuva inkeriläisten sodanjälkeinen sysääminen Josif Stalinin vankileireille. Pessimistisessä yhtenäiskulttuurissa mieluummin epäonnistutaan ja pidetään ikävää kuin erotutaan joukosta.

Toinen vaihtoehto on turboahdettu, epäinhimillinen, huippu-urheiluun verrattava amerikkalainen korkeakoulumaailma, jossa sentään rohkaistaan eteenpäin ja mahdollisuudet ovat rajattomat.

Joe hylkää Alinan ja Samuelin, aloittaa uuden perheen ja elämän Baltimoressa, Marylandissa, 7000 kilometrin ja seitsemän aikavyöhykkeen päässä. Mitä muuta siitä voisikaan saada kuin vamman sieluunsa: elämänmittaisen, sovittamattoman syyllisyyden?

Hetkien painosta neurotieteiskirjallisuuteen

Psykologi-kirjailija Jussi Valtonen (s. 1974) aloitti sinänsä sympaattisella, mutta epätasaisella rockromaanilla Tasapainoilua (Like 2003). Sitä seurasivat novellikokoelma Vesiseinä (Like 2006) ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa toiseksi sijoittunut Siipien kantamat (Tammi 2007).

Surin hyviä arvosteluja keränneen Siipien kantamien jäämistä sittenkin marginaaliin. Keski-ikäisen koteloituneen äidinkielen opettajan ja abitytön rakkaustarina on kaihertavan kaipauksen ja henkisten hiusmurtumien kuvauksena klassisilla, tšehovilais-turgenjevilaisilla linjoilla. Pieni, viisas, haikea ja hauska kirja sisältää terminaalivaiheen armoa ja monta oivalluksen ruosteista naulaa.

Siksikin He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin Finlandia-palkinnon siivittämä voittokulku tuntuu harvinaisen ansaitulta. Eksistentialistisena hetkien painon, rakkauden vaikeuden tai mahdottomuuden ja loputtomien valintatilanteiden kuvauksena se jatkaa tavallaan edeltäjänsä linjoilla – mutta loikkaa samalla uusiin sfääreihin, neurotieteiskirjallisuudeksi ja dystooppiseksi aikalaissatiiriksi. Valtonen kysyy, kuvataiteilija Paul Gauguinin tavoin, ”Keitä olemme? Mistä tulemme? Mihin menemme?” Eikä välttämättä hyvältä näytä.

Joen rapakon-takaiseen elämään kuuluvat Miriam-vaimo ja kaksi tytärtä. 11-vuotias Daniella lähettää itsestään kännykällä otettuja alastonkuvia poikaystävälleen. 15-vuotias Rebecca on myynyt ”elämänsä jokaisen henkisen neliösentin” mainostilaksi: kaveripiirinsä trendsetter saa sponsorilahjoina tuhansien dollarien arvosta voiteita, shampoita, käsilaukkuja, boutique-kenkiä ja designer-farkkuja.

Ei tarvitse kuin rummuttaa brändien ilosanomaa monituhantiselle kaveripiirille sosiaalisessa mediassa. ”Sosiaalisia kokemuspisteitä” kerryttämällä aukeavat plastiikkakirurgin ja muotikampaamoiden ovet.

Hybris ja nemesis

Valtosen muutaman vuoden päässä siintävässä tulevaisuudessa Facebook on so last season. Uusinta uutta edustavat käyttäjiensä ajatuksiin pureutuva kokemuslaite iAm ja kokeellinen mielialalääke Altius.

Tervemenoa venäläiset klassikot. ”Ylensyöneen ja nälkäisen, supervalppaan ja keskittymiskyvyttömän” maailmanajan analyytikkona Valtonen lähestyy Naomi Kleinin ja Alissa Quartin journalistisia tietokirjoja.

Leimaavatko suuryhtiöiden ja mediajättien Amerikka ja pelon ilmapiiristä hyötyvä turvabisnes toisinajattelijat automaattisesti terroristeiksi?

Myös lähimmät kaunokirjalliset vertailukohdat löytyvät uudelta mantereelta. Ylempikeskiluokkaisen, itsepetoksella kuorrutetun unelman sortumisen kuvauksena ja aikalaissatiirin ja trillerin risteytyksenä Valtosen romaani on kuin Bret Easton Ellisin Lunar Park (suom. Arto Schroderus, Tammi 2005). Yliopistomiestä kohtaa tähtitieteellisiin mittoihin nouseva julkinen ajojahti, kuten Philip Rothin Ihmisen tahrassa (suom. Kristiina Rikman, WSOY 2003).

Joe on asemoinut itsensä osaksi länsimaisen tieteen ja teknologian menestyssanomaa, kiiltopaperilehtien kansikuvapojaksi, joka pelastaa lapsia synnynnäisiltä, sokeuteen johtavilta sairauksilta.

Voittokulun kääntöpuolena ovat matkan varrella tallotut ja hylätyt, kuten Alina ja Samuel. Eikä sankaritiedemiehen ura olisi mahdollista ilman massiivisia eläinkokeita.

Kunnes menneisyyden haamut näyttävät tuhovoimansa. Joen laboratorioon murtaudutaan, paikkoja rikotaan ja seiniä töhritään. Perheen omakotitalon, siistin pihanurmen, jalopuiden, suomalaisen au pair -tytön ja kahden auton idylliin ilmestyy mielenosoittajia ja ”naapurinne on murhaaja” -kylttejä. Kirjepommi-isku saa Joen ja Miriamin, kaikkiin liberaaleihin ja edistyksellisiin arvoihin sitoutuneet amerikkalaiset, turvautumaan valvontakameroihin, yksityiseen turvapalveluun ja käsiaseeseen. Oikeistorepublikaanien ”tough on crime” alkaa muuttua kammotuksesta ainoaksi järkeväksi politiikaksi.

Ja kukapa muukaan näyttää olevan suoran toiminnan kampanjan johdossa kuin Joen oma poika.

Armoton maailma, turvallinen neuvotteluhuone

”Nämä aikuiset eivät nähneet, kuinka helppoa oli pudota kaikkien toimistorakennusten ja kahvitaukojen ulkopuolelle. Näillä onnellisilla ei ollut aavistustakaan, kuinka armoton maailma oli, kuinka turvallinen heidän neuvotteluhuoneensa.”

Samuel on kotoisin juuri sieltä osattomasta pimeydestä. Hoitamaton bipolaarinen mielialahäiriö, raateleva ja raadollinen ero tyttöystävästä sekä edellisen polven itsekkyys ja ihmissuhdesotkut ovat sysänneet hänet ”pahan koulukuntaan”. Hän ammentaa ”(…) tyhjään, särkevään aukkoon rinnassaan” täytettä internetin pimeiltä syrjäkujilta ja vihapuhetta yöstä toiseen lietsovilta palstoilta.

Amerikan kouluampumisiin ja Anders Behring Breivikiin viitataan. Norjalaissarjamurhaaja halusi isänsä huomiota ja hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä. Samuel kääntyy toiseen suuntaan, porukoihin, jotka yrittävät herätellä ihmisiä maailmanhistorian laajimpaan eläinlajien sukupuuttoaaltoon, hallitsemattomaksi käyvään ilmastonmuutokseen ja Tyynessämeressä lilluvaan, Texasin kokoiseen jätelauttaan.

Maltilliset aatetoverit uskovat väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden, kuluttajien arkisten valintojen ja boikottikampanjoiden voimaan. Astetta jyrkemmät saavat kannettavillaan ja tietovuodoillaan kansainväliset pörssiyhtiöt polvilleen. Jyrkimmät polkupyörätelineiden viskojat ja yksittäisten tutkijoiden perheenjäsenten vainoajat eivät menettelytapojensa puolesta eroa vastapuolen kauriinmetsästäjistä, turkistarhaajista ja teurastamojen omistajista.

Köyhän miehen vapaudenpatsas

He eivät tiedä mitä tekevät on romaani näennäissuvaitsevaisesta, ammottavien tulo- ja katsomuserojen maailmanajasta. Keskustelun nimiin vannotaan ylimpänä uskontunnustuksena, pintatietoa on enemmän kuin kukaan ehtii tai välittää omaksua.

Digitaalisen kilpalaulantayhteiskunnan ideologit Björn Wahlroosista Tampere-talon ulkopuolella toissa itsenäisyyspäivänä riehuneisiin ”kiakkovierasjuhlijoihin” uskovat tarpeeksi kovaääniseen ja yksisilmäiseen omien totuuksiensa toitottamiseen.

Valtonen muistuttaa, että keskusteluun kuuluu myös kuuntelu ja valmius tarkistaa omia kantojaan, ”vastapuolen” kunnioitus. Kriitikko-Saxellia alkoi välillä nyppiä ekoaktivismin lokalaitismainen yhdistäminen isäkapinaan ja -murhaan, globaalien huolenaiheiden psykologisointi. Mutta Valtonen on opiskellut paitsi neuropsykologiaa baltimorelaisessa Johns Hopkins -yliopistossa, myös elokuvakäsikirjoittamista Manchesterissa.

Ovelassa juoniromaanissa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Yksiselitteiset totuudet loistavat poissaolollaan.

Voisiko ekoaktivismia sen väkivallattomassa muodossa verrata Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon vastaiseen taisteluun, Mahatma Gandhiin ja Martin Luther Kingiin? Leimaavatko suuryhtiöiden ja mediajättien Amerikka ja pelon ilmapiiristä hyötyvä turvabisnes toisinajattelijat automaattisesti terroristeiksi?

Dystopiansa jylhyydessä Valtosen romaani lähestyy alan konkarin Maarit Verrosen romaaneja Karsintavaihe (Tammi 2008) ja Kirkkaan selkeää (Tammi 2010). Samoin 1980-lukulaista kyberpunk-scifiä, joka niin ikään ammentaa korkeateknologiasta ja alamaailmasta, toden ja virtuaalimaailmojen liudentumisesta.

Länsidemokratian siunauksellisuus kyseenalaistuu Eugenessa, Oregonissa, amerikkalaisen ekoaktivismin ja vasemmistoanarkismin pääkaupungissa, jonka kommuuneissa Samuel öitään viettää. Kun FBI:n erikoisjoukot potkivat luotiliiveineen ja konetuliaseineen ovet sisään ja helikopteri pörrää ulkopuolella.

Baltimoren, Marylandin valikoituminen romaanin keskeiseksi tapahtumapaikaksi lienee sekin monen asian summa. Sinne sijoittuu myös David Simonin mestarillinen The Wire (2002-8), todellinen amerikkalaisen unelman ruumiinavaus. Valtonen on nimennyt The Wiren yhdeksi suosikkisarjoikseen.

Baltimoressa elävät vieri vieressä afroamerikkalaisten slummien täydellinen näköalattomuus lukutaidottomine ja raskaasti aseistettuine gangstarap-nuorineen ja ylemmän keskiluokan linnoitetut lähiöt.

Isyys, selviytymistä ja ajelehtimista

Yhteiskuntakriittisyys ja scifi-elementit eivät mitenkään vähennä Valtosen painoarvoa melankolis-nostalgisena ihmissuhdeproosana. Joe suree etukäteen tyttäriään vääjäämättä odottavaa, siivekkääseen ja veriseen nuoruuteen kuuluvaa kylmien sylien ja hengenpelastavien kohtaamisten sarjaa.

Mutta puhupa siitä niskojaan nakkeleville ja kaveriensa kanssa vanhempien konservatiivisuudelle naureskeleville teineille: ”Joe jäi seisomaan Rebeccan huoneen ovelle avuttomuuden vallassa, mikä oli murrosikäisen vanhemmalle jokapäiväistä kuin syöminen tai nukkuminen, nöyryytyksen päivittäinen suihku teini-iän tyranniuden runsaudensarvesta.”

Suomalainen valtavirtaproosa on ihan riittävän kauan jurnuttanut eräänlaisessa aristoteelisessa modernismissa

Akateeminen antisankari kokee turvatoimineen, pettävine varmuuksine ja horjuvine avioliittoineen juovansa teetä kuoleman basaarissa. Mutta kuten amerikanjuutalaisessa proosassa melkein aina, keskiluokkaisen tragedian ja komedian viiva on sittenkin veteen piirretty. Tasapainoilu työn, lasten ja arjen puristuksessa, puhelin posken ja olkapään välissä pihagrillin käryttäessä on Tom Cruisen erikoistehoste-urotekoihin verrattava mission impossible.

He eivät tiedä mitä tekevät kuljettaa, nimestään alkaen, mukana raamatullisia viittauksia. Jokapäiväinen osallisuus luomakunnan joukkotuhontaan on Samuelille temppelin esiripun repeämiseen verrattava kokemus. Joen isoäiti muistelee vanhaa jiddišinkielistä sanontaa: ”Mentsch tracht, Gott lacht.” Ihminen suunnittelee, Jumala nauraa.

Käänteentekeviä kairos-hetkiä, joissa kaikki on hyvässä ja pahassa mahdollista, tarjotaan useita.

Positiivista suuruudenhulluutta

Viime vuosien Finlandia-voittajista kasvaa kuin itsestään komea trilogia: Ulla-Lena Lundbergin Jää (suom. Leena Vallisaari, Teos 2012) kuvaa saaristolaisihmisen eksistentiaalista haurautta luonnonvoimien armoilla. Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) asettaa vastakkain poikkeusyksilön ja totalitaarisen järjestelmän. Valtonen puolestaan katsoo tulevaisuuteen: arvojen vapaaseen pudotukseen, kaiken tuotteistamiseen ja kaupallistumiseen, mielen tekniseen ja kemialliseen manipulointiin. Kokeeseen, jossa me kaikki olemme laboratoriorotan asemassa.

Suomalainen valtavirtaproosa on ihan riittävän kauan jurnuttanut eräänlaisessa aristoteelisessa modernismissa: sammakkoperspektiivissä ja pienissä, tarkoin rajatuissa aiheissa. Tai sitten on kirjoitettu laiskaa, kansallisilla stereotypioilla ratsastavaa keskiluokan hyppyytystä ja hauskutusta.

Se, että Jussi Valtonen voi kirjoittaa sanan kaikessa hyvässä ja kauniissa merkityksessä suuruudenhullun romaanin, hukkua ylistykseen ja saada painokoneet laulamaan, todistaa, että meillä on sittenkin vielä toivoa.