Ystävä

Jyri Vartiainen (s. 1990) toivoo Savon Sanomille antamassaan haastattelussa, että pienoisromaaneja julkaistaisiin enemmän. Sanoihin on helppo yhtyä. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa pienoisromaani ei ole laisinkaan yhtä suosittu proosan julkaisumuoto ja laji kuin muualla Euroopassa. Lyhytproosa eri muodoissaan on saanut enemmän huomiota viime vuosina, kun taas novellin ja pitkän romaanin välisellä rajalla häilyvä, osin vaikeasti määriteltävä pienoisromaani on kulkenut enemmän julkaisukatalogien marginaaliosastossa.

Säveltäjä kerää ympäriltään ääniä kuin haavi.

Viime vuosina julkaisseista Kristina Carlson ja Joel Haahtela edustavat tasokasta kotimaista nykyproosaa juuri pienoisromaanien saralla. Haahtela on sittemmin kirjoittanut lähinnä laajempia romaaneja. Hänen edellinen pienoisromaaninsa ilmestyi 2012 ja Carlsonin vuonna 2011.

Entistä hioutuneempi kokonaisuus

Jyri Vartiainen julkaisi esikoisromaaninsa Aurinko vuonna 2016 runokustantamona tunnetun Osuuskunta Poesian kautta. Aurinko olikin kustantamon ensimmäinen romaanijulkaisu. Tänä keväänä ilmestynyt Ystävä jatkaa vahvasti samalla linjalla kuin esikoinen, tosin jos mahdollista, esteettiseltä linjaltaan entistä hioutuneempana kokonaisuutena.

Aurinko kuvaa konkurssin tehneen antikvariaatin pitäjän Kämäräisen ja kiviä maalaavan Tytti-vaimon arkea maaseudulla. Päivät eivät kulu, ja helle puristaa kurkkua. Ystävä taas kuvaa hetken, kenties vain noin tunnin tai parin mittaisen jakson, jonka aikana kaksi kaverusta tapaa puistossa ja heidät yllättää kesäinen sade.

Kirjoittamiseen intohimoisesti suhtautuvan minäkertojan ystävä on säveltäjä, joka kerää ympäriltään ääniä kuin haavi. Kaikki inhimillinen on hänellä äänimaailmalle alisteista, ja hän vajoaa transsinomaiseen tilaan yrittäessään havainnoida ääniä ja rytmiä: arjen musiikkia. ”Hän naputtaa sormillaan, naputtaa jaloillaan, pää liikkuu ees taas jopa hampaillaan hän naputtaa. Rytmiä. Hän tavoittelee rytmiä. Hän kuuntelee lipputankojen kalkatusta, ohi kulkevien korkokenkien nipistävää ääntä; hän kuuntelee lintujen laulua, liikennevalojen vilkuntaa, ja kaikkeen tähän hän yrittää mahduttaa ymmärryksensä rytmistä. Ystävälläni on pyrkimys rauhaan, kuten hän sanoo, erillisten rytmien väliseen sykkeeseen, joka löytyy hetkeksi ja katoaa, minkä jälkeen on taas etsittävä. On etsittävä rytmiä.” (s. 6)

Päähenkilö on tottunut kuuntelemaan: ”Minun täytyy kuunnella niin paljon ystäväni seurassa, että turrun nopeasti” (s. 12). Ohipuhumista on paljon, aivan kuin he olisivat kaksi omalla kiertoradallaan kulkevaa planeettaa, joiden kiertoradat yhdistyvät vain yhdessä kohden rataa. Moni asia muistuttaakin tšehovilaisesta estetiikasta: puistoympäristö, hetken paino, tapahtumattomuus sekä ohipuhuminen.

Välillä heikottaa ja väliin taas tekisi turhautuneena mieli lyödä henkilöhahmoja.

Ystävyksillä ei tunnu olevan mitään yhteistä, paitsi menneisyyden mukanaan tuoma painolasti ja muistot. Yhteinen lapsuus yhdistää yllättävällä tavalla, vaikka muuta ei olisi. Ensiajatus kuitenkin johtaa harhaan, sillä lopulta heidän intohimonsa toimivat samalla periaatteella: säveltäjän kuvailemat metodit ja yksityiskohdat resonoivat kirjoittamisen kanssa.

Erona on vain ulkoisten puitteiden suomat mahdollisuudet. Kirjoittava päähenkilö joutuu muljauttamaan jääkiekkomailalla polvilumpion paikoiltaan, jotta saa sairausloman ja aikaa kirjoittamiselle. Ystävä taasen teetättää italialaisen puvun, lentää maasta toiseen ja huolehtii ulkonäöstään. Hänellä on siihen aikaa ja rahaa, samoin kuin hänellä on varaa olla sitä mieltä, ettei hyväosaisuutta ja rikkautta pidä peitellä.

Toinen puhuu, mutta on samaan aikaan omalla omintakeisella tavallaan myös haavuri. Hän haalii haaviinsa ääniä sekä haavoja, arvostaa ja analysoi jokaisen äänen ja ruhjeen: ”Hän avaa suunsa raolleen niin että muistuttaa jälleen haavia, haavia, joka kerää äänet ympäriltä.” (s. 116) Vaikka ystävä puhuu, eikä päähenkilö juuri saa suunvuoroa, ”todellisen ystävän edessä on vaikea hämätä, mutta on mahdollista piiloutua haluamallaan tavalla, mikäli säilyttää tietyn johdonmukaisuuden.” (s. 91) Säveltäjä koppaa päähenkilön ajatuksia ja kipupisteitä vaivattomasti, vaikkei niitä aina lausuttaisi ääneenkään.

Intensiivistä ja häilyvää

Vartiainen kohdentaa ohimeneviin hetkiin, hahmojen yllä tunkkaisena leijuvaan näennäiseen tapahtumattomuuteen. ”Tärkeintä on kerätä tarkasti. Tärkeintä on rajaus. Ei saa olla sekava. Ei saa olla ylimalkainen. Täytyy kierrellä ympärillä ja näykkiä ja vähän potkiakin täytyy jos on pakko.” (s. 15) Tarkennus on niin intensiivinen, että välillä heikottaa ja väliin taas tekisi turhautuneena mieli lyödä henkilöhahmoja.

Vartiainen on rakentanut kummatkin teoksensa ikiaikaisen jännitteen varaan: ihmissuhteiden hiertymien ja menneisyyden hetkien limittäisyyteen. Auringossa kyseessä on pariskunta, Ystävässä on kaksi lapsuudesta saakka ystävinä ollutta miestä. Näiden kaksikkojen keskinäisiin kanssakäymisiin jännite pitkälti perustuu. Jännite ei varsinaisesti missään vaiheessa laukea, eikä vastauksia tarjota, samoin kuin suoranaisia kysymyksiäkään ei perinteisessä mielessä selkeästi argumentoiden esitetä. Kaikki jää häilymään epämääräisen udun taakse.

On vain keskustelu sateen yllättämässä puistossa pankin edustalla.

Nykyisin julkaistaan kovin vähän, jos laisinkaan, Vartiaisen kirjoittaman kaltaista proosaa. Eli proosaa, jossa jännite kutoutuu äärimmäisen hitaasti ja pienten vinkkien varaan, eikä selkeää kaarta ole. Kirjailija onkin todennut työskentelevänsä kuvien kautta. Tämä on näkyvissä: hän assosioi, kuulostelee ja rakentaa tarkkarajaisia kuvia tilanteista, joissa ihmiset ovat. On vain keskustelu sateen yllättämässä puistossa pankin edustalla, tai sitten päivät maaseudulla keskellä hellekesää, kuten Aurinko-esikoisromaanissa. Teokset ovat omanlaisiaan, hetkiin sidottuja ja ajattomia. Ne kuvaavat liikkumattomuutta, ihmiselämän suuruuteen verrattuna mitättömiltä vaikuttavia sekunteja, jotka kuitenkin kerääntyessään ovat niitä hetkiä, joista elämämme koostuu.