U pui uje mui. Runoja

Jyrki Heikkinen on syntynyt Kemissä runsaat neljä vuosikymmentä sitten. Hän on kokenut maailmaa niin Savonlinnassa, Mikkelissä, Tampereella kuin Kerimäelläkin. Hän on hahmottanut sisäistä maailmaansa runsain sarjakuvin kuten Kemissä syntyneelle kohtalokkaasti sopiikin. Kokoelman nimi on Peppi Pitkätossulta lainattu. Sen runot määrittelevät kirjoittajansa sijaintia ajassa ja eritoten paikassa. Niissä on surumielistä, lyyristä lentoa. Niissä on ironista viisautta. Ne ovat hyvin tehtyjä, luonnollisia, rennon tuntuisia, joskus syviä.

Kokoelma alkuruno on ensin hirveä ja synkkä, mutta viime säkeissä se avautuu valoon: ”ja ikävän kehä murtuu / merkillisten päivien alkuun”.

Heikkisen merkilliset päivät ovat arkisia, tavallisia, maanläheisiä, ihmislämpimiä. Vaikka niiden luonto usein on harmaan marraskuinen tai varhaiskeväinen, eivät ne silti välitä aivan lohdutonta viestiä. Parhaimmillaan runo käy aivan mahtavaksi, kun on ensin tehty kansanlaulun tapaan pilli pajupuusta:

”Puhallan pilliin / ja sen ääni / johdattaa minut hetkessä / tietämisen taakse / lasken maahan kolikon / tee minulle tuuli, pyydän / tee minulle juhlatie”.

Onton juhlavuuden runoilija kuitenkin aina välttää, huumori ja ironia tulevat apuun, onnellisesti. Runossa ”Palvelijasi kuulee” runoilija on kuullut äänen puhuvan, hän pelästyy (puhuiko minulle tuo sarvipää sänkyni alta), ryntää ulos huussin portaisiin, pakkashiki niskassa, mutta puhe saa hänet kiinni (ajatukseton sanojen tulva), hän ryntää liiteriin, vie sylyksen sisään (se oli vieras ääni / kammottavan sekava) ja jää odottamaan ”saalistajan varjoa” uneensa.

Eniten pidin runosta ”Khakkhara”.

”Minä en valinnut köyhyyttä / se valitsi minut / se tuli vastaan Hämeensillalla”. Se antoi runoiljalle sauvansa ja kymmenet pronssirenkaat ja tiu´ut ja meni menojaan. Kun se vuosien päästä palasi, se kysyi Näetkö nyt? ja Kuuletko mitään? Ja sitten otti sauvansa ja meni.

”ja minulle jäi / olemisen vaiva / ja vastatuuli / jotta en kiiruhtaisi / ja tiukujen kilinä / ja renkaiden helinä / jotta kaikki oliot / kuulisivat ajoissa / tuloni.”

Runossa ”Perillä” runoilija kirjaimellisesti määrittelee sijaintiaan. Siinä on monenlaista pituutta ja leveyttä. ”Monta monta rosettiraudan / pannurasvan tirinää öljypölyn / ritilän leveyttä / ja jääkauhan kuuran ja / mammutinjalan kuolion pituutta”. Kun sinne asti on lopulta päässyt, ”on päässyt työtä pakoon”
.
Geografinen sijainti runoissa kerrotaan mielellään. On Pääskylahtea, Patterinmäkeä, lmarisenkatua, Tampereen kauppahallia, Hämeenlinna linja-autoasemaa. Ja kun runoilija loppurunossa palaa pohjoiseen , lapsuuden maisemaansa, paikannimien luettelo kuljettaa Kemijoen uiton erottelulta kauniisti virran vartta symbolisesti ja lyyrisen avarasti viimeiseen
runokuvaan asti näin ( kiitos!):

”—ja viimein olen / hiekkapankkien kvatsinvalkea maitovirta / leveästi aaltoillen mereen / nuku / lepää Kumarruskivi / Kiikelinnokka / Kukongrunni / Iso Pauha / Kuukanplakki / Lounaskarvo / Jatulin juoni / Kiiskisjuoni / arennitta aavameri.”

Kehoitan, myös itseäni, tutustumaan Jyrki Heikkisen esikoiskokoelmaan ”Riemupolitiikan hautajaiset” (Karisto 1984)