Onnenpyörä

Jyrki Kiiskisen (s. 1963) kuudes runokokoelma Onnenpyörä on saanut alkunsa kiintoisasta kokeilusta. Runoilija on kirjoittanut Oulipo-runoilija Jacques Jouet’n (s. 1947) innoittamana vuoden ajan kalenterin ehdoilla kokoelman, joka sisältää kuudesta runosta koostuvan sikermän kuukautta kohden eli kaikkiaan 72 runoa erilaisilla tyyleillä. Numeromalliin pohjautuvaa runoutta on viime vuosina maassamme kirjoittanut Kiiskisen 1990-luvulla debytoineista ikätovereista erityisesti Panu Tuomi (s. 1968).

Yksittäisen sikermän kuusi runoa on aina päivätty ja otsikoitu kuukauden kuudelle ensimmäiselle päivälle. Päiväysten ohessa mainitusta kirjoituspaikasta päätellen kosmopoliitti Kiiskinen on kirjoittanut runojaan erityisesti kotikaupungissaan Helsingissä, mutta myös esimerkiksi Tukholmassa ja eri puolilla Ranskaa.

Kalenteriin pohjautuva sarjallisuus ei hallitse Kiiskisen kokoelman rakennetta liiaksi. Osastoja sitovat toisiinsa kuukausiin pohjautuvan syklisen mallin lisäksi motot, jotka aloittavat jokaisen osaston. Ne antavat myös selviä vihjeitä yksittäisen osaston motiiveista ja teemoista.

Esimerkiksi maaliskuun runo-osaston avaa ranskalaiselta laulajalta Bertrand Cantat’lta (s. 1964) poimittu motto ”Oi, valikoivat peilit”, joka ilmoittaa avoimesti sen, että osastossa tärkeitä ovat heijastumisen ja peilautumisen motiivit. Helmikuun osaston mottona on Holiday in France -nettisivustolta otettu sitaatti Clermontista mustana kaupunkina, ville noirena. Ei olekaan ihme, että Clermont-Ferrandissa kirjoitettuja osaston runoja jäsentää kokonaisuudeksi värien aistiminen.

Reunimmaiset kirjaimet hapuilevat jo lähestulkoon paperin reunaa.

Kiiskisen kokoelmassa on säemuotoon aseteltuja tekstejä, proosarunoja ja konkreettisia runoja, joita edustavat kokoelman loppupuolella olevat ikkunanmuotoon asetetut runosäkeet sekä 4. lokakuuta päivätty runo, jonka viimeiset sanat on asetettu paperille auringon säteitä muistuttavaan asetelmaan. Runojen säkeet ovat etupäässä niin pitkät, että reunimmaiset kirjaimet hapuilevat jo lähestulkoon paperin reunaa.

Joissakin Onnenpyörän säemuotoisissa runoissa on vielä selviä ja merkityksellisiä säkeen- ja säkeistönylityksiä, mikä on tuttua Kiiskisen 1990-luvun kokoelmista. Uudessa kokoelmassaan Kiiskinen näyttää kuitenkin kulkevan lyriikan tämänhetkisen valtavirran mukana: monen muun uuden vuosituhannen runoilijan tavoin hän on alkanut hakeutua kohti proosallisempaa säettä. Kielineekö tämä jonkinlaisesta ilmaisun murroksesta? Toisaalta Kiiskinen kyllä on säilyttänyt jotakin ennallaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa Onnenpyörässä ketjurunoja (esimerkiksi tammikuun 5. päivän ja marraskuun 4. päivän runot). Tällaisia kansanrunoudellekin ominaisia runoja on hänen tuotannossaan esimerkiksi autokolarikokemuksesta ponnistavassa Kun elän -kokoelmassa (1999).

Onnenpyörän teemat ja tyylit vaihtelevat osastojen vaihtumisen mukaan. Merkityksellisiksi nousevat Kiiskisen koko lyyriselle tuotannolle tyypilliset aiheet – erityisesti muiston ja muistamisen monitahoinen problematiikka, johon nivoutuvat aistikokemukset. Runojen puhetilanne on myös kirjoittajalleen ominainen, sillä useassa runossa on erityinen dialoginen asetelma.

Runoissa on monta kokijaa, puhujaa ja näkökulmaa. Kiiskisen Silmän kartta -kokoelmaa (1992) lukiessaan lukijalle tuli usein tunne, että minä mumisee usein toisessa persoonassa lähinnä itselleen. Samanlaista mielikuvaa herättävät myös jotkut uutukaisen runot. Esimerkiksi ”Elokuun” ekfrasiksia sisältävistä runoista viimeinen kuuluu tähän ryhmään.

 Visuaalisuutta, auditiivisuutta

 Aiemmassa tuotannossaan Kiiskinen on problematisoinut visuaalisen kulttuurin merkityksen ja silmän ylivallan kulttuurissamme. Esimerkiksi tekstissään ”Mitä sokeat näkevät?” (1995) hän kritisoi näköaistin ylivaltaa länsimaisessa kulttuurissa, joka on samastunut näkemisen ymmärtämiseen. Runoilija ajattelee, ettei näköaistilla ole muistia, minkä takia se on pragmaattinen ja yksinkertaistava aisti – sen voima on armoton nopeus. Kiiskisen kaunokirjallinen tuotanto on tähän asti tutkinut kriittisesti silmän ylivaltaa kulttuurin visualisoituessa. Tästä tematiikasta mainioita esimerkkejä Kiiskisen tuotannossa ovat proosan puolelta Suomies-romaani (1994), lyriikan saralta Silmän kartta -kokoelma (1992).

Onnenpyörässä näköaisti on tärkeässä roolissa. Tämän osoittavat tietysti jo muutamat konkreettiset runot. Visuaalisuutta korostavat myös ”Elokuu”-osaston proosarunot, jotka ovat ekfrasiksia, taideteoksen sanallisia kuvauksia. Hugo Simbergin symbolistisen ”Haavoittunut enkeli” -maalauksen tulkinnan rinnalle on nostettu uutta taidetta, mutta myös humoristisen yllättävästi Deko-lehdestä poimittu Herralan messutalon mainos. ”Kesäkuu”-osasto sisältää puolestaan esinerunoja, jotka on kirjoitettu jonkin yksittäisen esineen inspiroimana. Meripihkakorua, togolaista naamiota, avainta, mustaa laatikkoa, matkamuistoa ja lautasta katsotaan tarkkaan.

Kokoelman loppupuolella ovat selvästi vahvimmat runot.

Näköaistin rinnalle Onnenpyörässä nousee kuitenkin kuuloaisti, auditiiviset havainnot. Itseäni eniten kosketti lukijana kokoelman ”Syyskuu”-osasto, jossa leikitään auditiivisuudella. Kuuloharhat ja väärinkuulemiset toimivat mielenkiintoisesti 5. lokakuuta kirjoitetussa runossa, koska siinä ”Niin mekin” -tyyliset välikommentit toimivat alussa täysin kommunikaatiota edistävässä tehtävässä, mutta jossakin vaiheessa kommunikaatiovaje iskee. Runo on pienoistutkielma siitä, miten kommunikaatio sisältää aina väärin- ja oikeintulkintoja.

”Syyskuu”-osastossa on myös oivaltavia kohtia, joissa yksittäinen pieni havainto – havainto ihmisistä juhla-ateriaa syömässä – avartuu aistielämyksen kautta nopeasti ja lopulta palataan taas jälleen alkuhavaintoon. Kiiskinen tavoittaa mielenkiintoisesti ihmisen havainnon tekemisen tavan. Merkillisiä ovat ne hetket, kun merkityksettömältä tuntuva aistimus täysin arkisessa tilanteessa heittää mieleen muistojen vyöryn jostakin kaukaa menneisyydestä. Tällaisia hetkiä Kiiskinen löytää ja osaa parhaimmillaan välittää lukijalle niihin liittyviä tunnetiloja.

Kiiskisen kokoelman kyytiin oli alussa vähän vaikea päästä, mutta kyytiin päästyään en olisi hennonut lopettaa, koska kokoelman loppupuolella ovat selvästi kirjan vahvimmat runot.