Fenomenologinen aurinkokävely

Jyrki Pelliseltä (s. 1940) voi odottaa mitä tahansa. Leevi Lehto luonnehti kerran, että Pellisen runoutta leimaa arvaamattomuus. Hänen yksittäisestä säkeestään ei voi koskaan tietää, mitä tulee seuraavaksi. Pellinen on tuottelias ja yllättävä. Hänen kirjojensa taso vaihtelee suuresti, mutta jokaisessa niissä on jotakin nautinnollista.

Pellinen matkustaa Venäjällä kertoen havainnoistaan ja ajatuksistaan.

Pellinen on proosarunouden mestari ja hänen teoksissaan lajityypit sekoittuvat usein toisiinsa. Fenomenologisen aurinkokävelyn kirjastoluokka ei sekään ole selkeä. Pellinen matkustaa Venäjällä kertoen havainnoistaan ja ajatuksistaan. Runon ja proosan välillä liikkuva matkakirja pakenee luokitteluja. Se on tekijänsä mielen tavoin rikas ja sekava.

Pellisellä on läheinen suhde Venäjään. Hän on muun muassa opiskellut kieltä ja kirjoittanut useita maata tavalla tai toisella käsitteleviä teoksia. Uudessa kirjassa sikäläinen kulttuuri toimii taustana lyyriselle tunnelmoinnille. Lause on taattua Pellistä: ”Nyt olen täysin herännyt. Katu virtaa jokena on vaikea pätkiä sitä tuttuihin paikkoihin, kaikkialla on ansoja. Siinä on Pariisia ja etelää. Kaukana näkyy, katso horisontti, jonka lopussa turkoosit rakennukset vielä erottuvat, on todella vaikea määritellä niiden mataluutta pienuutta ja Rasputinin murha. Kuulumista kaiken sen huminan osiksi jossain ikuisuudessa.” (s. 16)

Runollista luonnostelua

Monet kirjoittajat lähestyisivät nyky-Venäjää poliittisesta näkökulmasta, mutta yhteiskunnallisuus ei Jyrki Pellistä enää kiinnosta. Hän ammensi sen kohdallaan tyhjiin aikaa sitten ilmestyneissä teoksissaan, kuten kokoelmassa Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua (1966).

Fenomenologinen aurinkokävely on luonnosmainen ja vaikea. Siinä ei ole selkeää punaista lankaa, mikä on sille eduksi ja haitaksi. Se kärsii Pellisen muiden viime aikojen kirjojen tavoin editoinnin puutteesta. Pellinen paahtaa edelleen eteenpäin sellaisella vauhdilla, ettei hänellä ole aikaa pysähtyä korjaamaan käsikirjoituksiaan. Hän tarvitsisi kovan ja ymmärtäväisen kustannustoimittajan apua.

Sellaista ei kuitenkaan nykyään ikävä kyllä näytä olevan tarjolla. Pellistä julkaisi pitkään Otava, mutta vanhoilla päivillään hän on siirtynyt Savukeitaan, ntamon ja Aviadorin kaltaisiin nyrkkipajoihin. On ilahduttavaa, että monet haluavat julkaista Pellistä. Suuren kustantamon apu olisi silti hänen teoksilleen hyödyksi.

Pellisen kieli on kuin hoitamaton puutarha. Huolimattomuudet ja keskeneräisyydet ärsyttävät, mutta vastaan tulee tasaisin väliajoin helmiä: ”Mielikuvat ovat villejä, olen tullut tuloksiin, kuunnellut ne johtuvat ettei ole valmista kieltä, ovat mustia päitä laatikossa jotka kulkevat ohi, kuovia ituja levottomimpia maailmassa, vettä ja höyryä melkein ihmisiä melkein myöntymisiä.” (s. 45)

Näkökulmat ovat aina yllättäviä. Pellinen näkee maailman eri tavalla kuin muut. Hänen runollisessa proosassaan ei ole havaittavissa samaa ahdistusta kuin nuorempien tekijöiden teksteissä. Pellinen kulkee omaa tietään, eikä maailman meno juuri kiinnosta häntä.

Pellinen kirjoittaa itsestään ja suhteestaan muihin ihmisiin. Hän on rehellisen itsekeskeinen, mutta ymmärtää olevansa vain osa pitkää ketjua: ”Soikohan puhelin taas kohta. Koska alan elää. Mihin pyrin. Jokainen ihminen ja hänen kohtalonsa on edellisen elämän ja koko historian jatkojohto. Sen vuoksi he ovat joko sokeita tai itsevarmoja, he jotka tietävät mitä ovat, ovat typeriä eivätkä lue kirjoja, joissa hänestä kerrotaan.” (s. 72)

Villi mieli

Fenomenologinen aurinkokävely on lyhyt. Se on hyvä, sillä runollisella logiikalla kirjoitettua tekstiä ei jaksaisi pitkään. Kirja toimii parhaiten, kun sen avaa jostakin satunnaisesta kohdasta ja kiinnittämättä liikaa huomiota asiayhteyteen. Kaiken tekstin tärkein tehtävä on Jyrki Pellisen mielestä syntyä: ”Kerron kuinka ranskalainen kirjailija Claude Simon vahingossa kuvasi Espanjan sisällissodassa kulkevia vaunuja ja huomasi ettei tarinalla siis lauseella ole mitään muuta tehtävää kuin olla olemassa.” (s. 77)

Kukaan maailmassa ei kirjoita samalla tavalla. Kenelläkään ei ole tällaista logiikkaa.

Fenomenologinen aurinkokävely vahvistaa käsitystä, ettei Pellinen kuulu tähän maailmaan. Hän puhuu todellisista asioista, mutta leijailee niiden yläpuolella. Olisi hyvä, jos hän yrittäisi joskus olla selkeä. Näin on siitä huolimatta, että hänen sanansa viehätys on sen eksentrisyydessä. Kukaan maailmassa ei kirjoita samalla tavalla. Kenelläkään ei ole tällaista logiikkaa: ”Asuntohuoneistoni makuuhuoneessa kotiopettajattaren tuoli. Se voisi opettaa minulle ranskaa.” (s. 91)

Jotkut voivat ihmetellä Pellistä ja hänen teoksiaan. Miksi näin erikoisesti ajattelevalta tyypiltä julkaistaan yhä kirjoja? Pellinen on ainutlaatuinen. Hänen villi mielensä muodostaa erikoisia kytköksiä asioiden välille, asia mistä meitä suoraviivaisemmin ajattelevia on hyvä muistuttaa.

Jos Matti Klingeltä julkaistaan päiväkirjoja, miksei Jyrki Pellisen mietteistä painettaisi niitäkin? Pellinen on kansallisaarre, jonka parhaat teokset ilmestyivät 1960- ja 1970-luvulla. Uudemmat julkaisut ovat olleet turhan sekavia. Niissä riittää silti opittavaa ja tutkittavaa, kuten Fenomenologisen aurinkokävelyn rikkaus osoittaa. Se ei ole tasainen, mutta herättää luovuuden.