Einen keittiö, Eines kök

Kustantaja on luokitellut Kaarina Valoaallon kirjan tietokirjaksi, vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, proosaruno, jonka pohjalla on vankka psykologinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys. Sellainenhan pitää olla jokaisella hyvällä fiktiiviselläkin kirjalla.

Yksityisen kokemuksen kuvaus porautuu syvälle yleiseen inhimilliseen, joten kyseessä ei myöskään ole muistelmateos. Einen keittiö, Eines kök on runollinen tutkielma yhteiskunnasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Tunnot ovat lapsen, mutta kertoja on vankka, elämän arvoista tietoinen aikuinen. Tästä tulee näkemisen syvyys ja vivahteikkuus.

Nautinnollisesti keinuvarytminen teksti on vankinta, mitä Valoaallolta olen lukenut. Oikeinkirjoituksellista temppuilua ei enää tarvita. Kerronta etenee ajattelultaan juurevana, syvänä ja aistivoimaisena. Teksti on hallittua. Sisältö ja muoto, herkkyys ja huumori kietoutuvat ehyeksi kokonaisuudeksi.

Lukija viedään lapsuuden aistimaailmaan, missä aikuisuuden arvot ja asenteet ovat meissä jo valmiina. Kerronta tuo mieleen sekä Dylan Thomasin tekstin että näyttelijä-ohjaaja Juhani Nuoton muistelmateoksen Tuulten kasvatti (Otava 2000). Nuoton tavoin myös Valoaalto osoittaa, että nykyajan hörhelöihin tukehtuvalle on olemassa myös vapauttava vaihtoehto.

Sisältönsä puolesta kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisen päähenkilö on kerrostalo, jolla on persnikamansa ja häntäluunsa. Talolla on myös iän tuomat kokemuksensa. ”Sen tietää, miten sota osuu kivitaloon. Vintin läpi resonoi ylimpään kerrokseen pommien ropse.” Vanhan kerrostalon elämä hajuineen ja intiimin häpeilyineen on tänä päivänä samanlaista, kuin se oli kirjan lapsen kokemana töölöläisessä kerrostalossa.

Kirjan toinen osa kuvaa vuorovaikutussuhteita, joissa runoilijan havainnointi herää ja ilmaisu muodostuu. Hulppean hauskaa kerrontaa kipeistä asioista.

Ei traumoja vaan ymmärtämistä

Jo esikoisrunokokoelmassaan (Ei muuta kuin hiukset päässä, Otava 1980) Valoaalto liikkui uskottavasti ihmisen elämän aikajanalla. Nuorella runoilijalla esiin nousivat vanhukset. Nyt näyttämöllä liikkuvat ”metalliääniset, sulkahattuiset daamit, aviomiehensä nujertaneet kolkot Medusat”, tyhjäpunttiset miehet, kumarat olennot sekä muut hahmot. Kerrostalon huoneissa ja asfaltin sateen kiillossa ne kulkevat ”ikuisuuden askelmittarissa. Ihmisen elämä. Kengänmitallinen. Kengänmitallinen ikuisuutta.”

Tapahtumia tunnistavalle lapselle hellyys ja huolenpito ovat kaukaista ylellisyyttä: ”Katsoin lastenvaunujen sisään, minäkin olisin mahtunut niihin ja halunnut pyörät allani katsella taivasta, kädet sievästi laskostettuina villafiltin päälle.”

Joka aamuinen lähtö kouluun on pientä kuolemaa. ”Erota tutusta , ensin vuoteen lämmöstä, unesta, yöpuusta kodista rappukäytävästä talosta, tutusta kaupunginosasta.” Lohtuna on vain se, että äiti sai jäädä kotiin nukkumaan.

Lapsuuden puutteista ei Valoaalto kuitenkaan rakentele traumoja. Ei traumoissa vellomisesta kirjallisuutta tule. Tunteet, kipeätkin, kohdataan ja asetetaan voimanlähteiksi.

Empatia rohkaisee näkemään

Empatia ja sääli on Valoaallon ajattelulle luonteenomaista. Empatia rohkaisee katsomaan terävästi, kipeitäkin asioita, ymmärtämään niitä aikaansa vasten.
Sodasta palannut isä pelkää tunteitaan. Isän katseessa oli ”kylmien ruumiskenttien liikkumattomuus”. Lapset ovat hänelle kappaleita, joita oli hauska ”sinkauttaa meidät kuin luotinuorasta päin toisiamme – bang päämme kolahtavat yhteen.”

Lapsen näkökulma antaa kirjailijalle mahdollisuuden tutkia ihmisten välisten valtarakenteiden muodostumista. Häpeällä hallitaan. 50-60-luvulla häpeä tehtiin luonnollisista asioista, siitä, mitä suuhusi panet ja mitä ulos päästät. Tänä päivänä häpeät sijoitetaan osin toisille alueille, mutta osa on samaa nytkin. ”Viimeisin toivoni, hartain rukoukseni oli, että kalanhaju ei tulisi meidän avaimenreiästä, kenen tahansa muun.”

Kerskakulutuksen tyhjyys paljastetaan. Seurapiireille ja maneereille haistatetaan raikkaasti pitkät. Valoaallon elämänotteessa on syvyyttä, jonka vieressä on arkisen tukevaa olla. Lukija uskaltaa rohkeasti kysyä itseltään: mihin elämässäni sijoitan? Kertojan isän ja äidin onni oli sijoittaa rahansa sukuhautaan, jossa perhe voi lopultakin olla yhdessä.

Loppusivuilla kuvataan tutkijan ja taiteilijan tietoista rohkeutta hyväksyä ainutlaatuisuutensa ja sen tuoma yksinäisyys. Taiteilija tulee vain hänestä, joka kestää jäädä yksin tutkimaan ja ihmettelemään, kun muut kulkevat ohi.

Rohkeus pysähtyä, mennä erilleen ja avata aistinsa palkitaan. Luonto ja eläimet avaavat riemastuttavan maailman. Kirjan aistivoimainen kuvaus esimerkiksi lehmän olemuksen ja lapsen kohtaamisesta saisi varmaan taiteilija Miina Äkkijyrkänkin kadehtimaan.

Myös kirjan nimi selviää loppusivuilla, joissa lapsi pohtii sanojen merkityksiä. ”SISKONMAKKARA oli makkaraa siskosta, ja sisko oli Pirkko ja Pirkko istui ruokapöydässä vieressäni ja mistä muusta makkara olisi voitu tehdä kuin käsivarren pehmeästä lihasta. Säälin syvästi siskoani.”

Lopuksi kysymys kustannustoimittajalle. Ovatko viisi ensimmäistä tekstisivua toistoineen ja huitaisuineen jääneet muuten ehyeen kirjaan vahingossa, vai enkö ymmärtänyt niiden merkitystä?