Salit

Saleissa kaikuvat rakkauden ja halun runot. Kaija Rantakarin kokoelmassa risteävät monenlaiset katseet, kirjoittaa Anna Kallio kritiikissään.

Kaija Rantakarin kolmas runokokoelma Salit on rakkaudentunnustusta katseelle. Rantakari on kertonut (esimerkiksi julkisessa Instagramissaan) teoksen lähtökohdista ja siitä, kuinka teos on kirjoitettu hänelle itselleen tärkeille muotokuvien naisille. Ajatus muotokuvien naisille kirjoittamisesta on herkullinen ennakkotieto, joka on vaikuttanut omaan luentaani.

Saleihin saa helposti kontaktin. Teosta on nautinnollista lukea, sillä kieli on sointuvaa uhkeine metaforineen ”kasvatan kynsien kuita olkavarsissani” (s. 96). Mehevimmässä kohdassa ”peukalo losahtaa kuoresta läpi” (s. 41), ja tekee mieli pysähtyä maistelemaan sanoja. Kyseistä runoa on mahdollista kuunnella ääniteoksen muodossa Rantakarin ja Lauri Wuolion yhteistyön tuloksena Nokturnon sivuilta.

Teoksen läpäisee voimakas minämuotoinen puhuja, joka tunnustaa toistuvasti haluaan katseen kohteelle, sinälle. Tunnustuksen kohteet vaihtuvat, mutta asetelma on jatkuvasti puhujan ja sinän välinen. Seitsemän osaston, eli seitsemän salin, runot kannattelevat, jatkavat ja laajentavat toisiaan. Niillä on sama lähtökohta: maalattu kangas ja museotila, joiden kautta puhuja pääsee kuvitelmiin ja sisempään maisemaan. Maalaukseen kohdistuva katse, joka samalla kohdistuu itseen, alkaa jo ensimmäisestä säkeestä: ”peilaan itseäni vernissasta, / sovitan kasvoja kasvoihin” (s. 7).

Yhtenäistävä tekijä on myös Saleja kannatteleva ekfrasis, kirjallinen kuvaus muun mediaisesta teoksesta, maalauksesta. Oleellista ei ole tunnistaa Rantakarin lähtöteoksia, vaikka niitä onkin houkuttelevaa ajatella. Eivätkä runot palautuisikaan enää saumattomasti mihinkään olemassa olevaan kuvaan. Muotokuva taiteenlajina tekee yhden ihmisen näkyväksi, Saleissa muotokuvaan kohdistunut katse on henkiin herättävä voima.  Näkyvä ihminen paljastaa toisen, kun taas runo näyttää ihmisen. Kuva on myös selkeyden piste, jonka kanssa kohdatessa on mahdollisuus saada jostakin kiinni: ”tiputat syvyyskäyrät paikalleen / ja hetken aikaa kaikella on järjestys” (s. 69).

 Saleissa kaikuu kaikissa kerroksissa. Äänet kiertävät gallerioiden ja museoiden akustiikassa.

Katseiden alla

Saleissa kehojen hekumallinen katselu saa ajattelemaan teosta male gaze -käsitteen (”mieskatseen”) kautta.  Feministinen elokuvateoreetikko Laura Mulvey on luonnehtinut miehistä katsetta aktiiviseksi tirkistelyksi, jossa katsellaan seksuaalista, passiivista naista. Salien puhuja lähtee yhtenään liikkeelle siitä positiosta, johon taidehistoria usein asettaa katsomaan naiseksi miellettyä kehoa. Vimmainen puhuja haluaa maalauksien hahmoja ja mittaa etäisyyttä halunsa kohteeseen.

tässä hallitussa tilassa keskeytän sinut
tässä vedän sinut itseäni vasten
tukistan silmiisi sen katseen,
jota olemme molemmat kaivanneet (s. 8)

Välillä halusta lähtevä asennoituminen naiseutettuun kehoon on läkähdyttävää, mikä vaatii pitämään taukoa lukemisesta. Puhuja kuitenkin positioi itseään suhteessa menneisiin katseisiin ”maalari ei ole antanut sinulle tunnetta lainkaan / mutta näen että kaipaat toisiin maihin, riittävän kauas pois” (s. 25). Puhuja näkee menneen katseen kaiun ja koettaa nähdä katsotun kokonaisempana. Myös puhuja itse on katseen kohteena, kun kokemus muodostuu maalauksen äärellä: ”katseenkutsumat tirkistelijät / sivelevät meitä kumpaakin” (s. 17).

Saleissa haluaminen on monivivahteista ja estotonta. Halun spektri ei ulotu vain kehoon vaan kaipuu kohdistuu ihmistä enemmän pintaan, siveltimen jättämään vetoon, laskoksen taitteeseen, muotoon ja mittasuhteeseen. Halulla on väkivaltainen vire, joka esimerkiksi rinnastaa kuvataiteen ja aseistautumisen välineet: ”luonnos, / ansalanka” (s. 28). Salit kuvaa pakahduttavaa hullaantumista, jota on vaikea hahmottaa järjellä kun tunne koettelee kehon rajoja. Puhujakin on epävarma halun laadusta, eikä katsoessaan tiedä onko ”peto vai loinen” (s. 88).

Katseen moninaisuus kutsuu lukijan asemoitumaan katseiden lomaan. Teoksessa sovitellaan katsomisen kulmaa ja tunnustellaan omaa katsetta. Voisi ajatella, ettei historia anna muuta sijaa kuin asettua haluavaan positioon muotokuvan äärelle. Saleissa puhuja vaikuttaa lähtevän perinteisestä mieskatseen sävyttämästä kulmasta mutta päätyvän jonnekin avarammille maisemille. Lopulta teos on enemmän raikas kuin tukahduttava. Puhujalla on tarve julistaa katseen kohde olevaksi: ”kerron sinusta kaiuilleni” (s. 40). Samalla puhuja julistaa itsensä esiin. Tunnustukset ovat keino päästä kokemukseen käsiksi.

Ajoittain mahtipontisessa puhujassa on hykerryttävää melodramaattisuutta kuten Marguirite Duras’n rakkauksien kuvauksissa tai Kate Bushin musiikissa. Saleja täyttävät rakkauden ja haluamisen runot, jotka eivät pelkää tunteita. Rakkauden kohde on lisäksi puhuja itse, sillä katsottu paljastaa katsojan ja hurmoksessa on mukana itsestään haltioitumista. Salit uuttaa esiin sitä itsekästä ihanuutta, joka virittää katsojan ja teoksen välisen suhteen.

Värinän kertautuminen tyhjässä

kaiku on yritys selittää
miten seisautettu meri kohisee yhä
miten odottaessa kaikki tuntuu sommitelmalta (s. 73)

Saleissa kaikuu kaikissa kerroksissa. Äänet kiertävät gallerioiden ja museoiden akustiikassa. Tietyt säkeet, kuten “pidän niistä juuri noin”, ”näen sinut” ja ”tiedän sitten kun näen” toistuvat eri runoissa kaikuina. Toistetut säkeet ovat katseen äärellä kokemisen ydintä. Puhuja pitää aalloista, keholla tuntemattomiksi jäävistä kirjaimista tai hiuksista juuri noin. Välillä yksittäinen sana kertautuu, tässä kaikuu tässässä:ksi. Samalla toisto on jonkinlaista manaamista, jo sanotun kummittelua. Kertautuva kaiku on osa samuutta, jonka ilmentymät vaihtelevat: ”rakkaus on aina sama, / mutta eri painotuksin” (s. 90).

Ennen ensimmäistä osiota teoksessa on avausruno, jota edeltää oman sivunsa saava merkki +.  Samoin viimeisen osion jälkeisen lopetusrunon jälkeen on oma sivunsa merkillä 0. Luen plusmerkin ja nollan suhdetta sen kautta, että lisäyksen jälkeen summa on edelleen ei mitään. Teoksessa tunne ja kuvitelma laajentuvat yltäkylläisiksi kuviksi, kuten rakastetun helmien putoamisen kuvitteluksi. Kuitenkin puhuja palaa aistimaan maalausta konkreettisesti, ikään kuin palauttaa itsensä tunteesta museotilan mittasuhteisiin ”maalin ja hartsin tuoksut / toisten maailmojen todellisina aaveina” (s. 52). Syntyy vastakkaisuuksien jännitteinen asetelma, joka muistuttaa etäisyydestä ja halun kohteen tavoittamattomuudesta. + ja 0 alkavat merkitä teoksen näkymätöntä tapahtumista. Värinä ja kaiut eivät paikannu yhteen kohtaan todellisuutta, mutta ”missä ennen oli / on nyt enemmän” (s. 83).

Puhuja on jumissa kaivatessaan maalauksiin, eri aikakausiin ja sinne minne ei voi päästä, mutta kaipuu on silti todellista: ”taustalla oleva maisema pysähdyksissä // jään jumiin märkään aaltoon / tahtoisin jo jotain muuta // sinisen tilalle sinut” (s. 64). Kaksiulotteisen todellisuuden tarjoama liikkumaton ja varma kuva ei palaudu kolmiulotteiseen ja ajalliseen todellisuuteen: ”kaksiulotteinen ei koskaan tavoita kolmiulotteista // ajasta puuttuu kuvan varmuus // annan sormien liota suussa, / myrkytän itseäni kaipuulla” (s. 66). (Samaan suuntaan kohtaa tulkitsee myös Tuomas Taskinen kritiikissään.) Puhuja ikävöi rakastettua, joka ei pääse täysin asuttamaan yhteistä hetkeä.

Saleja täyttävät rakkauden ja haluamisen runot, jotka eivät pelkää tunteita.

Kokemuksen kehkeytyminen ja kyteminen on täyttymys itsessään. Salien kitka syntyy haluamisen ja tavoittamattomuuden hankauksesta, jännitteestä, joka ei pääse laukeamaan. Saleja lukiessa pääsee kulkemaan pitkittymisen tunteessa, joka on ”enemmän polte kuin palo” (s. 27).  Kliimaksi ja odotus ovat ilmentymiä näkymättömästä liikkeestä, joka plussan ja nollan tavoin ei itsessään ole mitään.

Ajattelen elokuvantekijän ja runoilijan Jean Cocteau’n ajatusta taiteen kokemisesta: ”Kaunista on kun jokin teos hyökkää sisäämme, asettuu meihin, tekee levottomaksi, riivaa, häiritsee rauhaamme.” Tämänkaltaista uhkaavaa kauneutta Salit tuntuu lähestyvän. Kokemuksen kuvaus, ja sen aukeaminen lukijalle tuntuvat parhaimmillaan rehelliseltä, osuvalta ja elävältä. Teos tavoittaa jotakin siitä hurmoksellisesta ja käsittämättömästä heräämisen tunnusta, joka on joskus näyttelytiloissa mahdollista, kun katse on äkisti nälkäinen ja kylmät väreet herkässä.