Tekijyyden tekstit

Artikkelikokoelma Tekijyyden tekstit ei puhu empiirisestä kirjailijasta eikä herättele henkiin tutkimuksellisena suuntauksena jo haudattua biografismia. Yhteisenä nimittäjänä artikkeleissa näyttää olevan se, että tekijää ei ajatella yhtenäiseksi kirjailijaminäksi. Uusi tutkimus käsittelee sellaisia seikkoja kuten tekijäfunktio, tekijäpositio ja allekirjoitus.

Kirjallisuudentutkija näyttää silti olevan mahdottomalta vaikuttavan ristiriidan edessä. Tutkimuksen vanha sääntö – ja tutkijan kirous – on, että tekstistä käsin ei voi päätellä elävää ja oikeaa tekijää. Aivan kuin kirjallisuuden tutkijalle olisi työkalujen jaossa annettu välineet päästä käsiksi kaikkiin kirjallisuuden rikkauksiin, mutta ei kirjailijaan. Tutkija ei voi teoksesta käsin päätellä millainen on elävä kirjailija. Se, mikä on lukijalle tavallista, eli kirjailijan kuvitteleminen, on tutkimuksessa metodinen virhe. Kuinka siis tekijyys näkyy teksteissä?

Sen sijaan, että tutkija yrittäisi tunkea kirjailijaa nahkoineen ja karvoineen tekstiin, hän voi tutkia sitä mikä on mahdollista. Juuri tämän aiemmin ylittämättömän rajan tutkimiseksi artikkelikokoelmassa tarjotaan uusia lähestymistapoja. Viaton biografismi on mennyttä, koko elämänsä ajan yhtenäisesti toimivasta ja tekstin merkityksiä hallinnoivasta kirjailijaminästä ei enää puhuta. Sen sijaan tässä teoksessa puhutaan vaihtuvista tekijäpositiosta tai tekijäfunktioista.

Kokemus kirjoittamisesta ei ole pelkkää empiriaa

Johdantoartikkelissaan Kaisa Kurikka pohtii tekijän ja kirjailijan käsitteellistä eroa. Suomen kielen sanassa ”tekijä” ei ole sitä auktoriteetin sointia, mikä kaikuu latinaan pohjaavissa sanoissa author/auteur Kirjailija -termi viittaa Kurikan mukaan voimakkaasti sosiaaliseen rooliin ja teoksen ulkoisiin seikkoihin, joilla on vain höllä yhteys tekstiin. Tekijä määrittyy täsmällisesti vain kirjoittamisen kautta.

Kurikka huipentaa tekijyyttä käsittelevän johdantoartikkelinsa Foucault’n käsitteeseen ”tekijäfunktio”. Tuon käsitteen kautta pystytään osoittamaan, kuinka olennainen tekijä kuitenkin on teoksessa. Tärkeyden voi ymmärtää ajattelemalla kuinka paljon teoksesta katoaisi, jos se julkaistaisiin ilman nimeä tai nimimerkkiä. Tekijäfunktio on muuttunut historian myötä, ja kirjailijan nimi on saanut erityisen paljon vastattavakseen vasta modernina aikana.

Tekijäfunktio on sikäli hauska käsite, että sen kautta voidaan ymmärtää myös se, miksi kirjailijakultteja kritikoivienkin on pakko puhua erisnimiin vedoten. Tekijäfunktio aktivoituu heti, kun yrität puhua esimerkiksi ”tekijän kuolemasta”, koska tuo ilmaisu on Barthesin tunnetuksi tekemä. Suuri osa kirjallisuuskeskustelusta tapahtuu nimien ja tekijäfunktioiden kautta.

Kokoelman ulkomaalaisvahvistus Seán Burke käsittelee kirjallisuudentutkijan vanhaa kirousta, jossa elävä tekijä pakenee koko ajan tutkijan käsistä. Vaikka tekstin perusteella tutkija ei voi puhua kirjailijasta, tutkimuksen paras osa näyttää koko ajan salaa ammentavan juuri hänestä. Huomaamattaan tutkijat hiipivät sinne, missä tekijä elää salattua elämäänsä. Kontekstualismi, kultturintutkimus ja postkolonialismi käsittelevät sitä maailmaa, jossa tekijä on – mutta kieltävät käsittelevänsä tekijää. Nämä tutkimussuunnat ovat nykyjään suosituimpia. Burken mukaan näitä tutkimussuuntia käytettäessä ajatellaan tekijän kokemusta, mutta siitä puhutaan vain ”tekstin materiaalisen tuottamisen kulttuurisina ehtoina”.

Kuten Burke esittää, myös empiirinen kirjailijatutkimus on vaikeuksissa tämän tutkijan kirouksen edessä. Se tavoittaa vain kirjailijan arkiminän, mutta ei huomaa, että kirjoitusaktissa peliin astuukin jotain muuta. Kirjoittajat itse tietävät, kuinka kirjoitusistunnon aikana empiirinen minä unohtuu. Burke osoittaa että kokemus kirjoittamisesta ei ole pelkästään empiirinen arki-asia. Hän kysyy, mikä seikka tekee kirjoittamishetken arkiminälle vieraaksi.

Onko tekijällä sanoma?

Kysymys tekijän intentiosta tuntuu palaavan myös keskusteluun tekijyydestä. Tosin kysymykset siitä, ovatko kirjat kokonaan kirjailijan pyrkimysten mukaisia vai ovatko ne sitä vain osittain, on jo ohitettu. Samoin on ohitettu systeemiajatteluksi rajattu strukturalismi, jossa tekijä ajateltiin vain kerronnan koneenkäyttäjäksi. Kerrontasysteemissä toimiva tekijän intentio on illuusio, jonka myötä tekijä vain luulee olevansa luova voima, mutta joka oikeastaan tekee kiltisti mitä rakenteet käskevät.

Intentionalistista näkemystä esitellessään J-A Tuhkanen yrittää palauttaa valtaan vanhan uskomuksen teoksen arvottamisen perusteena olevasta kirjailijan tarkoituksesta. Luulin että intentioharha oli paljastettu jo vuonna 1949, eikä yhden ja oikean kirjailijalle kuuluvan sanoman lähettämisen mallista enää puhuttaisi.

Kaarton artikkeli vastaa niihin intentioon liittyviin kysymyksiin, jotka Tuhkanen välttää. Derrida -tutkimuksen piiristä käsin Kaarto käsittelee intentiota siten, että se tekee oikeutta kirjallisuuden monimieliselle luonteelle. Toki intentiot liittyvät kirjoittamiseen, mutta vain osana prosessia: kirjoittajalla ei ole valmista ideaa, useimmin hän kirjoittaa nähdäkseen mitä tarkoittaa. Kirjoittajan intentiota ei voi erottaa kielestä ja genrestä. Siksi kirjoittajan alkuperäistä tarkoitusta ei ole enää tekstissä läsnä, ja tuskin hän muistaa sitä enää itsekään.

Derridaan tukeutuu myös Veijo Pulkkisen artikkeli, joka käsittelee ”allekirjoitusta”. Allekirjoituksellaan tekijä tavallaan vakuuttaa olevansa pysyvästi teoksen takana, vaikka hänen näkemyksensä muuttuisi myöhemmin. Teos elää omaa elämäänsä, sitä käytetään monenlaisiin tarkoituksiin – mutta tekijän nimissä. Kun esimerkiksi Nietzschen nimi joutui aikoinaan arjalaisesta yli-ihmisestä puhuttaessa fasistien käyttöön, Nietzschen nimi joutui tekijän pyrkimyksistä huolimatta osasyylliseksi Auschwitziin johtaneeseen historiaan. Allekirjoituksen käsite tarkoittaa sitä, että tekijä ottaa eettisen vastuun teoksesta, vaikka lukijoilla on tulkinnan vapaus.

Uusi tutkimus avaa monia tekijän positioita

Eräs juonne tässä mammuttimaisessa Tekijyyden tekstit -kokoelmassa on tekijyys suomalaisessa kirjallisuudessa. Artikkelit ulottuvat 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Vanhan biografismin sijaan tekijyyttä käsitellään uusien termien avulla. Tekijäfunktion piiriin kuuluvat esimerkiksi 1800-luvulla Suomessakin yleinen nimimerkillä kirjoittaminen sekä Pirkko Saision tapa käyttää pseudonyymiä. Naistekijyyden funktiot ovat kokoelmassa vahvasti esillä. L. Onervan naistekijyys nähdään kahden naamioitumisen leikkinä. Onerva ei olekaan yhtenäinen kirjailija vaan hän on kaksi roolia. Niistä toinen on naisellinen nainen, toinen androgyyni.

Yhtenäisen kirjailijasubjektin sijaan siis uusi tutkimus avaa monia tekijän positioita. Oma lukunsa on nimimerkki Maiju Lassila. Tai oikeastaan parempi on puhua Maiju Lassila -strategiasta, joka näyttää liikkuvan sekä nais- että miestekijyyden alueella. Naistekijyys tulee esille Rakkautta -romaanissa, jossa päähenkilönä on sentimentaalisuutta teeskentelevä nainen, Maiju Lassila. Tulitikkuja lainaamassa -näytelmän huumoria pidettiin miehisenä heti teoksen ilmestyessä. Maiju Lassila -stategia liikkuu siis sukupuolesta ja lajista toiseen.

Tekijyyden teksteissä ei ole artikkelia, jossa kirjailija tutkisi omaa tekemistään; joko käsitteellistäisi tekijän tietoa tai kehittelisi kirjoittamisensa poetiikkaa. Muiden taiteiden piirissä näin on tehty useinkin. Monet taiteilijat tutkivat ja laativat väitöksiä omasta työskentelystään.

Lisäksi Tekijyyden teksteissä ei ole artikkelia haastattelusta tekijätutkimuksen menetelmänä. Se oikeastaan paljastaa kuinka vaikeaa on tehdä vakavasti otettavaa kirjoittajatutkimusta. Haastattelu olisi helpoin keino tekijän tutkimiseksi, mutta välitön kirjailijalta kyseleminen tuottaa tuskin muuta kuin lehdistä tuttua triviatietoa.. Tutkijalle ei riitä, että kirjailija kertoilee kuin toimittajalle, mistä ne ideat oikein tulevat.

Vaikuttava kuva tekijän moneudesta on Baudelairen albatrossi -vertaus. Joskus albatrossi taapertelee liian isojen siipiensä kanssa arjen kamaralla, joskus se lentää sulavasti taivaalla. Seán Burke osoittaa artikkelissaan selvästi, että jotain olennaisesta kirjoittamisessa tapahtuu myös empiirisen taapertajan ulkopuolella.