Jos Martin Heideggerin lausahduksella ”Kieli on ihmisen koti”, pitäisi kuvata suomalaista nykyrunoilijaa, en löytäisi parempaa esimerkkiä kuin Kari Aronpuro. Minulle hänen runoutensa avain on tässä: Aronpuron tekstiä lukiessa ei ole tarpeen kommunikoida runoilijan kanssa, vaan edessäsi on koko mahdollinen maailma. Runoilijan sinulle valitsemana ja suodattamana. Mahtipontisesti sanottu, mutta sellainen on runoilijan tehtävä. Näyttää asiat uudesta kulmasta ja hakea kielellä laajemman maailman rajoja.

Runoilija ei tarjoa valmisruokaa. Hän antaa ainekset, josta lukija voi kokata oman soppansa. Aronpuron runometodissa lukijalle tulee uutta luova ja innostunut olo, vaikka hän lukee – vai pitäisikö sanoa elää ja tulkitsee – toisen tekstiä.

Lapset osaavat aikuista paremmin käyttää analogiaa, eli liittää toisiinsa asioita, joilla ei tunnu olevan luontaista yhteyttä. Näin syntyy uusia merkityksiä. Yksi plus yksi ei olekaan kaksi tai kolme, vaan aivan jotain muuta. Sanasta voi syntyä kuva – tai emootio, tunnekokemus, jota ei enää voi palauttaa sanoiksi.

Aronpuron uusi kokoelma Gathandu, toteuttaa edelleen sitä hämmästyttävää yhtälöä, ettei runoilijan tuoretta tekstiä tehdäkseen tarvitse luopua omalle ilmaisulleen tunnusomaisista piirteistä. Gathandu on Aronpuron yhdeksästoista runoteos, joten runon kanssa kuljettua matkaa on. Suoraa tai mutkaista, mutta ympyrää ei ole jääty kiertämään.

Kaikkialle haarova viittausten rihmasto

Kokoelmat Pomo:n lumo(2000), joka oli Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto -ehdokkaanakin, ja varsinkin Mikä tahansa (2003) merkitsivät minulle tienristeystä Aronpuron ilmaisussa. Yleinen, henkilökohtaiselta tuntuva ja historiallinen aines sekoittuivat kokoelmien runoissa uudella tavalla. Nyt Gathandu jatkaa samalla tiellä, ja voisi puhua jopa trilogiasta.

Esimerkiksi henkilökohtaisuudesta kävisi uuden kokoelman avausruno ”Työelämän lyhyt historia”. Se kertoo myös Aronpuron tavasta nimetä runonsa. Nimi ei ole nimilappu, vaan useimmiten oivallus, joka monitasoisuutensa lisäksi laajentaa runon merkitystä. Nuorukaisena haaveilin luomukanalasta / mutta suhdanteet suistivat / lainakirjaston hoitajaksi. / Rupeaman päätyttyä pohdiskelen / millaisia kotkotuksia / tulin edesauttaneeksi kulukkeiksi. / Viikon itkin koulun ja päiväkotien / ihania jäähyväislahjoja, / lasten runoja ja piirustuksia. ”Oli kerran toukka, joka oli / moukka. Se omenaan meni / Barbin mies on Keni” Olkoon edellinen myös esimerkkinä Aronpuron tavasta yhdistää arkisuus ja huumori konkretiaan ja ylevyyteen.

Olen lukenut sellaisiakin runoilijoita, jotka oman työnsä arvoa nostaakseen ovat hienostelleet lainavaatteissa historian merkkimiesten (ja naisten) tekstiä tai nimiä lainaten. Aronpuron tekstistä ei saa tällaista vaikutelmaa. Lainat ja viittaukset istuvat runoihin luontevasti ja ovat oleellinen osa hänen loputonta ja kaikkialle haarovaa viittaustensa rihmastoa. Sitäpaitsi kokoelmien viite- ja selitysosastot ovat kuuluneet erottamattomana osana kirjojen kokonaisuuteen. Tästä tulee arvioni ainoa poikkipuolinen sana ja toive: uuden kokoelman viiteosasto olisi saanut olla laajempi.

Kokoelmiensa rakennetta ruotivassa esseessään Aronpuro itse kirjoittaa: Tapani liittää kokoelmieni loppuun liitteitä ja käännöksiä kertoo halusta rikkoa taiteellisen tilan rajat. Bricoleurinä, askartelijana, teen taidetta siitä mitä on käsillä. Haluan esiintyä monena, katsoa maailmaa useista näkökulmista, korostaa kielen keskeistä asemaa, tähdentää sijainnin vaikutusta teokseen. Bricoleuristä subjekti on toimintaa, ei mitään konkreettista.

Hajoita ja hallitse

Lyyrisyyttä sanan perinteisessä mielessä ei ole liitetty Aronpuron runoilijanlaatuun. Enemmän hän on kielen semiootikko, joka kehittelee omaa jaksollista järjestelmäänsä. Jonkinasteisen runon rakentamisen metodin voi liittää hänen tapaansa käsitellä kielellistä materiaalia. Runo rakentuu ulkoisista havainnoista, itse kielestä ja sen loputtomista merkityksistä. Systeemiin kuuluu poimia asiat totutuista yhteyksistään ja siirtää ne outoon ympäristöön, jolloin tutut assosiaatioketjut alkavat saada uusia merkityksiä. Aronpuro purkaa kieltä ja kokoaa sen uudelleen. ”Divide et impera! – Hajoita ja hallitse!” on hänen metodinsa.

Aronpuron kaltaisia tekijöitä ei kotimaisessa runoudessa juuri ole. Väinö Kirstinän dadaistisen kauden runoissa on samaa henkeä. Tuoreemmista julkaisijoista Leevi Lehdon postmoderneista kokeiluista ja Aki Salmelan runoista voi aistia etäistä sukulaisuutta. Mieleeni tulee myös ”kielen kubisti” Raakel Liehu fragmentaarisine teksteineen. Hän kirjoittaa vielä väljemmin assosioivaa runoa kuin Aronpuro, mutta kummatkin ovat sukua lyhyille muutaman ruudun sarjakuvastripeille. Oivallus ei synny piirrosruuduista vaan tyhjistä tiloista niiden välissä. Missä on merkki, siellä on polyfonia, Aronpuro kiteytti kokoelmassaan Pomon lumo.

Kielen ja ajattelun mannaa on myös se, mikä on käytöstä poistettua ja unohdettua ja siten tietämyksemme ulkopuolella. Uudessa kokoelmassa on mukana riemastuttava kooste, Fragmentteja Iljan kirjasta, joka on kirjoitettu semiotiikan verkkoyliopiston avajaisjuhlaan vuonna 2004. Siinä ilmenee jälleen Aronpuron viehtymys murteeseen, vanhaan kieleen, ilmauksiin ja nimiin, jotka kuvaavat asioita ja esineitä, joita nykyinen elämänmuoto ei enää tunne.

Hän tuntee kasviuntuvat, kapokit, katekut, kopaalit, korkit ja kynttilät. / Hän lumoutuu nimettyjen hyödykkeiden ja raaka-aineiden kadonneista merkityksistä, merkityksettömyyden merkityksestä, poissaolon täyttämästä läsnäolosta. Ja saman runon kiteytys, joka nostaa hymyn huulille: Taara on tavaran loora. Lause puhuttelee myös korvaa – voi miten kaunista voi olla ruma ja särähtävä kieli!

Se on pienestä kiinni

Isoisä, mistä ennen alkaa? / Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa. Aronpuro on kielen arkeologi, jonka missiona on pelastaa kieltä kaventumasta ja näivettymästä. Yhtä hyvin runoilija silti kirjaa mehevimmät palat nykyilmaisusta: Oleva on tuotteessa kuluttajalle / Gaggian Coffee Maker G 103 sinkulle / DeCeccon vieteripastaa veneilijälle / Hästensin Naturally software testing engineerille / Mielen pölyimuri S290 kuntokartoittajalle / Nivean Sun Caring Protection Moussea loimaajalle / Chimenton sormus 18KT kihlatulle / Olvin Sandelsia työllistetylle.

Aronpuron runoissa fiktio kohtaa faktan niin, ettei aina tiedä kummasta on kysymys. Nimiruno Gathandu toki on kuvitteellinen paikka, Kokian pääkaupunki, jossa on 333.000 asukasta ja sade-, pinta- ja pohjavedet yksityistetty (om. Aqua Omnibus). Gathandussa sadut ylittävät uutiskynnyksen / lööpit lätisevät: YLLÄTYSKÄÄNNE! / HANNU JA KERTTU PALASIVAT KOTIIN! / 12 KUNINKAANPOIKAA
KEITETÄÄN / ISOÄITI SÖI SUDEN
.

Aronpuron teksti ei ole vain yllättävien rinnastusten, kielen merkitysten ja oivallusten runoutta. Elämän komedia ja tragedia tulee todeksi pienissä havainnoissa, kun maailmaa lähestytään uudesta ja oudosta kulmasta. Runoonsa ”Yhtä kaikki, yritys koneeksi” Aronpuro on valinnut sitaatin Saarikoskelta: Maailman / katsomuksesta / on päästävä irti / että voisi nähdä maailman.

Garhandu on kriitikolle kova pala. Miten voisi joutavanpäiväiseen kehuun sortumatta tehdä oikeutta kirjalle, joka avautuu niin moneen suuntaan? No – ei mitenkään. Ja niin pitää ollakin. Ei rationaalinen kieli riitä runoa peilaamaan.

Lopuksi säkeet runosta ”Kuka tahansa”:
Kukatahansisuudessani punnitsen väitteitä. / Kielessä piilee hirviö, se tekee puhujastaan / orjan ja herran. / Uhri on viaton.

Jaa artikkeli: