Kihisevä tyhjä ja Retro

Kari Aronpuron 21. runokokoelma Kihisevä tyhjä vie jälleen vivahteikkaan älyllisyyden ja muotokokeilujen äärelle, mutta edeltävää Lehmän henkäys -kokoelmaa (2008) rosoisemmin. Tehokas eri aineksien yhdistely rakentaa kirpeää yhteiskuntakritiikkiä. Aronpuron tuotannon laajuutta valottaa Vesa Haapalan toimittama järkälemäinen Kari Aronpuro: Retro 1964–2008, joka onnistuneesti valikoiden jäsentää vuosikymmenien mittaisen kokeellisuuden, älyllisen leikin ja taiteellisen vapauden runollisiin osastoihin.

Kesällä 70-vuotisjuhliaan viettänyt Kari Aronpuro on julkaissut runoutta jo viidellä vuosikymmenellä. Esikoiskokoelma Peltiset enkelit ilmestyi vuonna 1964, ja uusin kokoelma, Kihisevä tyhjä, on Aronpuron 21. runokokoelma. Aronpuron tuotannossa merkityskerrostumat törmäävät ja muodostavat toisilleen vieraiden aineksien kiehtovia liittoja, punovat historian, politiikan ja talouden yhteen kokeellisten kollaasien ja muiden laajojen, semioottisesti ja poeettisesti tiedostavien aineistojen kanssa.

Vaikka jokainen runokokoelma on tietysti itsenäinen kokonaisuutensa, Aronpuron kohdalla en voi vastustaa houkutusta myös vaihtoehtoisesti ajatella hänen koko tuotantoaan valtavana, rönsyävänä tekstuurikudelmana. Aronpuron poetiikka on vahvasti itsensä tiedostavaa ja jatkuu osoittaen alati keskeneräisen prosessiluonteensa. Oikeastaan tuntuu, ettei Aronpuron runoudesta saa riittävää käsitystä vain yhteen teokseen perehtymällä. Hänen tuotantoaan tarkastellessa tulee vaikutelma sinnikkäästä runotyöläisestä, joka on määrätietoisesti, jopa jääräpäisesti, toteuttanut omaa runoilijan vapauttaan ja jättänyt kirjallisuushistoriaamme pitkän, merkillisen jäljen.

Lähes samaan aikaan Kihisevän tyhjän kanssa ilmestynyt, Vesa Haapalan toimittama valikoima Kari Aronpuro: Retro 1964–2008 on kattava katsaus Aronpuron tuotantoon. Haapala on valinnut runot Aronpuron kanssa vuoropuhellen, ja onkin kiinnostavaa, että lopputuloksena syntynyt valikoima toimii itsenäisenä taideteoksena, tavanomaiset retrospektiiviset lokeroinnit välttäen.

Valikoima ohjaa kohti vaikutelmaa Aronpuron tuotannosta suurena kokonaistaideteoksena, sillä runojen ilmestymisvuosia ei runojen kohdalla mainita erikseen, ei myöskään sitä, mihin kokoelmaan runot kuuluvat. Näin eri aikojen tekstit keskustelevat keskenään häiriöttä, sulautuen, ja ratkaisu on hyvä – joskin toisinaan huomasin kaipaavani merkintöjä runojen yhteyteen. Runojen alkuperäiskokoelmat ovat kuitenkin tarkistettavissa kokoelman sisällysluettelosta, johon ne on merkitty lyhentein.

Alkuperäisissä runokokoelmissa käytetyt typografiset keinot ja muut muotoratkaisut on säilytetty sellaisinaan, ja Retro sisältääkin virkistävän moninaista vaihtelua, eikä yli 700-sivuinen kirjajärkäleen lukeminen tunnu lainkaan raskaalta.

Retro sisältää myös pieniä yllätyksiä, lisäyksiä, joita yksittäisissä runokokoelmissa ei ole, esimerkiksi Lehmän henkäys (2008) -kokoelmasta peräisin olevassa runossa ”Tampere” on käsintehty korjaus, jossa runoilija on korjannut kohdan ”hammaslääkärin jalanpoljettava pora” muotoon ”hammaslääkärin vaihtovirtapora”.

”Putting the two together is the most fun”

Yhtenä mottonaan Brian Massumilta lainattu lausahdus kahden yhteen saattamisesta, Aronpuro tuntuu Kihisevässä tyhjässä palaavan uransa alkuaikojen muotokokeilujen taiteelliseen vapauteen. Kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt Lehmän henkäys oli huomattavasti hiotumman oloinen ja tuotteistetumpi. Kihisevä tyhjä on ilmiasultaan rosoinen, tekstiasetteluiltaan epäsovinnainen siihen nähden mitä olemme tottuneet isojen kustantamojen runoteoksista näkemään. Ankea betoninharmaa kansi yhdessä takakannen kuvan ylellisen kattokruunun kanssa antavat vihjeen sisällöstä: kokoelman runoista avautuu rahamaailmaa kritisoiva ääni, joka osoittaa ihmisyyden vajavaisuuden, perimmäisen tyhjyyden.

Kihisevän tyhjän yhteiskuntakritiikki on samanaikaisesti suoraa ja ironista: ”Useimmat amerikkalaiset uskovat, että / hikipajat epäterveellisine ja vaarallisine puitteineen / katosivat 60-tuntisen työpäivän ja lapsityövoiman mukana”. Runoissa on paljon hetkellisiä kokemusvälähdyksiä eri puolilta maailmaa – näkymiä historiasta, sodasta ja maiden välisistä jännitteistä.

Talous on Aronpurolle tyypillinen teema. Uudessa kokoelmassakin hän korostaa markkinaehtoisen maailman naurettavuutta. Nykyajan runsauden jumalattareksi Aronpuro on kirjoittanut dollarikaunokais-mallin, jonka ”huulilla karehtii dollarihymy / ja joka kauniissa kätösessään pitelee / miljoonien dollarien myyntikirjaa”. Nykyajan kritiikki kohdistuu erityisesti finanssi- ja teknologiamaailmaan.

Rahamaailma näyttäytyy roskan maailmana, jossa kulutuskulttuurin pohjakerrostumissa syntyy häiritsevää ainesta. Tuosta aktuaalisen maailman tuottamasta aineksesta löytyy runoutta: yksi kokoelman runoista koostuu netissä pillereitä ja feikkirolexeja kaupitelleiden roskapostittajien nimistä. Runoutta voi löytää mistä vain – nykyisin suosituksi tullut löydetty runo onkin ollut Aronpuron runouden keskeistä ainesta jo vuosikymmenien ajan.

Aronpuro hallitsee pienet, herkät vivahde-erot. Runojen kokeellinen älyllisyys sekä haastaa lukijan että on nautinnollista. Runoissa yhdistellään eri aineksia: useita kieliä, kuvaa, kuvatekstejä, mainoslauseita, taulukoita, ilmoituksia, fontteja, koodeja, typografista vaihtelua, historiallisia detaljeja jotka sekoittuvat fiktioon.

Kihisevässä tyhjässä Aronpuro välttää sisäsiistin ”normirunokokoelman” tyylin; tarvepainatustekniikan käyttö tuntuu sopivan Aronpuron teokselle erityisen hyvin siksi, että se osaltaan korostaa teoksen kokeellisuutta.

Teksti on painettu useilla eri fonteilla, mukana myös tahallisen kömpelöä käsin kirjoitettua tekstiä. Toisinaan sanoja on alleviivattu tai sutattu tussilla yli, toisinaan riviväli on häiritsevän tiivis tai runojen väleissä tökerösti sijoiteltuja valokuvia. En ole varma, onko osa kömpelyydestä tahatonta, taitosta johtuvaa, mutta ainakin Kihisevä tyhjä onnistuu välttämään kaikki painotuotteiden nykyiset ”kauneusihanteet”.

Myös luonto on Aronpurolle läheinen aihe, kuitenkin vahvasti ihmisyyteen sidoksissa olevana luontona. Runoissa on metsiä ja vesistöjä eläimistöineen. Luonto tulee kuvatuksi ihmisen muokkaavien toimenpiteiden kautta. Runossa ”Talousopin merkityksestä” ihminen muun muassa valmistaa, sulattaa, rakentaa, valaa, pyydystää kalat ja pudottaa ilmassa lentävät – ja kirjoittaa – päätyen kuitenkin ruudinkatkuisiin sodankäyntinäkymiin.

Minä ja ihmisyyden tyhjyys

Aronpuron runoudessa maailma on merkitysainesta, johon kokeva ja havainnoiva minä sekoittuu. Toisinaan Kihisevän tyhjän runominä osoittaa fiktiivisyytensä selvästi, kuten runossa ”Valitut minät”, jossa minäkeskeiset lauseet saavat tummasävyisen huumorin ja inhimillisen absurdiuden sävyjä: runominät selittävät teorioitaan ja havaintojaan esimerkiksi kastematojen painosta, muurahaisten terveydenhoitotoimenpiteistä, kahviautomaatin historiasta ynnä muusta tavoilla, jotka alleviivaavat ihmisen toiminnan vähäpätöisyyttä.

Runoihin on löydetty pieniä, banaaleja, joskus karmaiseviakin yksityiskohtia, poimintoja tuntemattomaksi jääneistä historian palasista, esimerkiksi ”Ote kirjastolautakunnan pöytäkirjasta 5.5.1942”, jossa todetaan:

”§ 32 V.t. kirjastonjohtaja ilmoitti, että valtiollinen poliisi oli pidättänyt / Pispalan lainausaseman hoitajan Aino Järvisen huhtikuun 21. päivänä. / Lautakunta päätti, ettei Aino Järviselle makseta palkkaa pidätysajalta. / § 33 V.t. kirjastonhoitaja ilmoitti, että Pispalan lainausaseman väliaikaiseksi hoitajaksi Aino Järvisen tultua pidätetyksi oli otettu rouva Annikki Aro ja että lainausaseman siivouksesta oli huolehtinut rouva Lehtinen.”

Aronpuron runojen älyllisyys vaatii lukijalta hyvän yleissivistyksen ja laajan historiatietoisuuden, mutta on myös perusinhimillisillä teemoilla ilakoivaa ja moniaalle rönsyävää. Vaikka runoissa on paljon viittauksia yhteiskuntateorioihin, poliittiseen historiaan, taidehistoriaan ja filosofiaan, ne eivät ole liian raskaita sisällöltään.

Runoissa on runsasta vaihtelua, ja välillä Aronpuro käyttää tehokkaasti toistoa ja luetteloita, paikoin sadunomaista tarinallisuuttakin: ”Hän asui vanhassa talossa pienen vaimonsa, vielä pienemmän / tyttärensä ja hyvin pienen poikansa kanssa”. Ainoastaan tekstin tiiviisti pakattu muoto käy välillä silmälle raskaaksi, vaikka asettelu olisikin tarkoituksellinen muotokokeiluprojekti.

Lukija on kuin moninaisuuden ja merkityskerrostumien välillä vaeltava nomadi, jolle tarjoillaan älyllistä leikkiä niin runsaasti, että sen vyöryssä tuntee itsensä sekä onnekkaaksi saadessaan olla mukana että samalla yksinäiseksi. Kihisevän tyhjän kokonaisuus jättää hieman häkellyttävän tunnun – tunnun ihmisten ja kaupunkien kapitalistis-skitsofreenisesta kuhinasta, jonka ytimessä on ammottava tyhjyys.