Lehmän henkäys. 29 etydiä

Kari Aronpuron kahdeskymmenes runokokoelma Lehmän henkäys näyttää vanhan mestarin oppivan vielä uusia temppuja. Aronpuron tuotanto on 1960-luvulta lähtien otteeltaan hätkähdyttävän lähellä monien 2000-luvulla debytoineiden runoilijoiden tapaa kirjoittaa – hän on aina rikkonut koulukuntien normeja ja vallitsevia käsityksiä siitä, mitä runouden kuuluisi olla.

Kielen rekistereiden törmäyttämisessä, esimerkiksi ns. korkean ja matalan tyylin yhdistelemisessä, hän on kunnostautunut alusta lähtien. Siinä missä esikoiskokoelman Peltiset enkelit (Kirjayhtymä 1964) kantava vire oli beat-henkisen runominän absurdissa matkassa ja havainnoissa, 44 vuotta nuorempi teos painottuu erilaisiin muotokokeiluihin ja kielelliseen leikkiin historian kanssa. Aronpuron tuotannosta pitkin matkaa tutut omaelämäkerralliset runot ja matkakuvaukset loistavat poissaolollaan, mitä nyt Tampere-runossa (joka itse tunnustautuu pastissiksi Borgesin Buenos Airesista) kaupunkia kuvataan myös henkilöhistorian valossa.

Lehmän henkäyksessä yhdeksi ja samaksi tulkittavissa oleva runoilijapersoona, hänen perheensä, matkansa ja työnsä eivät siis juuri näy. Tilalla ovat historian vähemmän tunnetut suuruudet: Kolumbuksen varjoon jätetty Amerigo Vespucci, jonka mukaan maanosa sai nimensä; Runebergin ystävä, runoilija Emil von Qvanten; jatkosodassa sokeutunut upseeri Carl Helge Wirkberg. Näissä runoissa, jotka ovat kokoelman pisimpien joukossa, Aronpuro punoo eräänlaista vaihtoehtoista historiantulkintaa, kielen marginaaleista ponnistavaa näkökulmaa suuriin tapahtumiin.

Wirkberg-runo on montaasi ruotsinkielisestä muistelmateoksesta Jag är hjärninvalid. Teksti esitetään ensin ruotsiksi, sitten suomenkielisenä käännöksenä. Ratkaisu korostaa kielen, sen kääntämisen ja ymmärtämisen sopimuksenvaraisuutta, mikä heijastuu epävarmuutena historiallisten julmuuksien esitettävyydestä: onko ylipäätään mahdollista kuvata sotaa kielessä?

”Sodat unohdetaan muistamalla, tuomalla / sanomaton sanoin läsnäolevaksi./ Sodan julmuudelle, sille mikä sodassa on kauheinta / ei ole sanoja.”

Etydeitä ja flarfia

Aronpuro on aiemmassa tuotannossaan korostanut usein siteeraamaansa Jacques Derridaa seuraten kirjan käsitteen olevan kirjoittamisen mielelle vieras. Tämä on saattanut näkyä tahallisena teoksen yhtenäisyyden häiritsemisenä, teoskokonaisuuteen sopimattoman aineksen, esimerkiksi erilaisten juhlarunojen ja käännösten, tahallisen häiritsevinä mukaan ymppäämisenä. Myös Lehmän henkäys järjestyy kokoelmaksi ainakin näennäisen sattumanvaraisesti. Teos koostuu alaotsikkonsa mukaan kahdestakymmenestäyhdeksästä ”etydistä”, joiden alkukirjaimet etenevät A:sta Ö:hön. Etydi-termi on käytetympi musiikin piirissä, mutta tässä kokoelmassa se kuvastanee runojen syntyä eräänlaisina sormiharjoituksina, joissa erilaiset tutut kirjoitustekniikat ja runouden motiivit ovat keskeisiä rajoitteita.

Klassisen musiikin etydit on perinteisesti kirjoitettu oppilaille soittoharjoituksiksi erityisen vaativien tekniikoiden harjoitteluun, eivätkä Aronpuron runotkaan lukijaansa viittauksineen helpolla päästä. Runossa ”Cento” hän soveltaa muinaista kollaasitekniikkaa Eino Leinon Dante-käännökseen, mikä tuo uudenlaista absurditeettia Helvetin tapahtumiin, kun taas runossa ”Ubi Sunt” antiikinaikainen olevan katoavaisuutta korostava motiivi liitetään erikoisella tavalla Düsseldorfin historiaan. Sodassa täysin tuhotun kaupungin menneisyydestä on jäljellä enää kirjoitusta: muistolaattoja, jalkakäytävään upotettu vaski, runo. Lukijaa kehotetaan olemaan unohtamatta lukemista.

Tärkeän osan Lehmän henkäyksestä muodostavat kuvarunot, joiden kuvataiteellisuutta on välillä korostettu humoristisella print 30 X 20 cm -merkinnällä sivun alalaidassa. Kauniina mutta keveinä taideobjekteina esimerkiksi kirjaimen muotoon kootut X-rykelmä ja Y-rykelmä tuovat kaivattua vastapainoa yllättävän raskailla teemoilla ladattuun kokoelmaan. Uutta Aronpuroa pääsemme todistamaan ”Found poetry” -sarjan runossa, jossa hän astuu maamme harvalukuisten flarf-runoilijoiden joukkoon:

”We Chinese super hacker!!!/
Hahahahahah!!!! USA suck!!!!/
(..)
We Chinese, we/
play joke, we put pee pee in your/
Coke. Hahahahah!! We hate you!!!!/
Hahahahahahahahahah!!!! You/
dumb.”

Kuvaavaa Aronpuron kaiken nappaavalle kirjoitukselle on, että samassa sarjassa mukana on myös Martin Heideggerin tekstistä koostettu Silleen jättäminen, jonka elämänfilosofinen sanoma tuskin voisi olla kauempana anarkistisesta hakkerismista. Jos Aronpurolla ylipäätään on jokin tyypillinen tapaa kirjoittaa, niin siihen liittyy tekstin lähteiden paljastaminen. Hänen tekstinsä on täynnä merkityksiä, sanomaakin, mutta alkuperäisyyden illuusio on karistettu kokonaan. Tämä tuottaa joka suuntaan harovaa tekstimassaa, merkkien rihmastoa – tai kuten taannoisen kokoelman Kirjaimet tulevat (Kirjayhtymä 1986) alaotsikko sen sattuvasti sanoo, ”uutta iloista kirjoitusta”. Lehmän henkäyksen kirjoitusta ei ehkä voi kuvata kauttaaltaan iloiseksi, mutta alkuperäinen anarkistinen avantgarde elää siinä vahvasti, rinnan kultturikriittisen paatoksen ja pohjimmiltaan ihmisystävällisen lempeyden kanssa. Samalla, jos jotain, niin Aronpuro on entistä moniulotteisempi ja kokeilunhaluisempi, vaikka ikää kertyy. .

Teoksen loppuun liitetyt, sinänsä onnistuneet Werner Aspenström -käännökset olisi kyllä ennemmin voinut julkaista muussa yhteydessä. Luulen, että juuri siksi ne ovat tämän kokoelman lopussa.