Musta, kangaspäällysteinen, lankasidottu ja kovakantinen kirja, jonka mitat ovat 20,8 cm x 18,0 cm. Kokosuhde pystytasosta vaakaan 7:6. Keskellä kirjan nimi kuparinvärisenä kohopainotekstinä, sen alla kaksi valkoisella kirjoitettua nimeä; aivan alareunassa kustantamon nimi, joskin suoraviivaisemmalla fontilla. Yläpuolella akvatintatyön toisinto, joka vaikuttaa kanteen painetulta paperilta, mutta onkin tarra. Kuva esittää vartaloaan notkistavaa käärmettä. Se on nostanut päänsä kuin hyökkäykseen.

Ropografiaa on valikoima sitaatteja molempien taiteilijoiden uran varrelta.

Kun kirjan avaa, löytää paksujen mattaisten avaussivujen ja tekijöiden ensimmäisen taiteellisen työn välistä lyhyen ranskankielisen omistuksen sekä Bo Carpelan -sitaatin:

”Lumen tuoksu, kuin puhtaan lasin,
on niin huomaamaton,
että vain siitä kirjoitettu miete voi antaa aavistuksen
sen lähes olemattomasta luonteesta.”

Tämä kirjaa kuvaileva parateksti on peräisin Kari Saviniemen ja Esa Riipan Ropografiaa-kokoelmasta, joka koostuu erilaisista, pienimuotoisista akvatinta- ja runotöistä. Teos on omistettu Riipan entiselle opettajalle, kuvataiteilija Pentti Kaskipurolle, jonka kanssa myös Saviniemi on tehnyt yhteistyötä. Kirjan nimi viittaa antiikin Kreikassa käytettyyn tapaan viitata sommitelmaan, tarkoittaen pientä, yksityiskohtaista asiaa. Nimi jatkaa samalla linjalla kuin Saviniemen runoista ja Kaskipuron kuivaneulakaiverruksista koostuva vuosituhannen vaihteessa julkaistu Pientä kokoa -yhteisteos.

Pieniä ovat myös Saviniemen ja Riipan taiteen kohteet. Ropografiaa on valikoima sitaatteja molempien taiteilijoiden uran varrelta. Riipan grafiikka koostuu arkkitehtuuria, luontoa sekä surrealistisia kohtauksia esittävistä lähikuvista; Saviniemen runot liikkuvat luontokuvausten parissa ja kuivan satiirisissa mietelmissä, jotka ovat vankasti syvällä Samuli Parosen hengessä kirjoitetussa, modernissa suomalaisessa aforismiperinteessä. Saviniemen runot ovat enimmäkseen peräisin 2000-luvulta, joskin vanhin teksti löytyy vuonna 1976 julkaistusta Sandariini-kokoelmasta. Riipan grafiikka koostuu uudemmasta materiaalista. Töiden sommitelmien selkeys, piirtojälki ja symbolismin häivähdykset jatkavat omalla tavallaan Kaskipuron tyyliä.

Runo ja kuva viittaavat toisiinsa

Carpelan-sitaatti rakentaa odotusta huomaamattomista yksityiskohdista, jota katsojalle on tarkoitus paljastaa kuvien ja tekstien yhdistämisellä. Koska ensin kirjassa tulee teksti, lunastuu Saviniemen runojen muodostama jännite kääntämällä Riipan grafiikantyöt esiin. Saviniemen runojen kuvallisuus yhdistyy Riipan töiden kanssa toisinaan humoristisiksi sommitelmiksi, joissa runojen hillittyjä runokuvia seuraavat kuparikaiverrukset ja viivasyövytykset tuottavat surrealistisia lopputuloksia. Useimmiten luontoa käsittelevien tekstien ja kuvien yhteisvaikutus on paralleeli eli toistensa merkityksiä vahvistava. Toisinaan runon ja kuvan muodostama jännite on ritualistinen, kun lumihiutaleiden unenomaista laskeutumista kuvaavaa runoa seuraa lukijaa intensiivisesti tuijottava susi.

”Pyryttää.
Sataa lunta haavikkoon.
Sataa lunta, lumeksii,
kinostuu, uneksii.”

Asetelma herättää kysymyksen, katsooko eläin maisemaa vai kuuluko se kenties itse siihen? Tai herättäisi, jos huomio ei kiinnittyisi kuparikaiverrustyön suttuisaan jälkeen ja vasemmassa alakulmassa silmiin pistävään teoskuvaukseen. Jokainen aukeama on varattu vuoron perään runolle ja kuvalle, ja ne asettuvat aukeaman oikealle sivulle. Vasen sivu on tyhjä, lukuun ottamatta alareunassa olevaa teoskuvausta. Tästä yhden rivin mittaisesta esittelytekstistä muodostuu yllättävän suuri haitta kokonaiskompositiolle. Ongelma on fysiologinen: lukiessa silmät eivät pysty rauhassa keskittymään runoon tai kuvaan, kun vasemmalla sivulla väijyvä tekstinpätkä häiritsee aistintaa jatkuvasti.

Lopputuloksena on kirja, joka ei anna lukea itseään.

Runon tapauksessa vasemman sivun kuvausta lukee vaistomaisesti kuin se olisi osa oikealle sivulle sommiteltua kaunokirjallista tekstiä. Grafiikkaa puolestaan tulee tulkinneeksi teosten nimien kautta, jolloin työn fokus ei keskity varsinaisesti kuvan ja runon välisen suhteen pohtimiseen, vaan vielä ylimääräiseen älylliseen prosessiin, jossa lukija käsittelee teosten nimiä suhteessa näihin töihin. Nimiongelma pätee myös runon luentaan.

Lopputuloksena on kirja, joka ei anna lukea itseään. Lukiessa ja katsellessa ei synny luontevaa taiteellista elämystä tekstin hangatessa kokijaansa vastaan. Kyse ei ole mistään postmodernista kerronnallisesta kikasta, vaan lukutavan kannalta yksinkertaisesti häiriöstä. Yllättäen tämä häiriö katoaa peittämällä teoskuvauksen vaikka kämmenellä, jolloin kokoelmaa alkaa välittömästi lukea kuin sommiteltua teosta. Lisäksi kuvat kärsivät latteista sävyistä. Osassa töistä viivasyövytettyjen kuvien sävyrikkaus tukehtuu niin, että alkuperäisteosten yksityiskohdat, viivan painoerot ja syvyysvaikutelmat katoavat. Kuvista tulee latteita ja tasapaksuja, mikä voi selittyä osin väärästä paperilaadusta. Muissa Riipan töihin keskittyneissä taidekirjoissa, joissa on käytetty pinnoitettua ja tiheämpää paperilaatua, yksityiskohdat pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Asiaa ei auta se, että runot ja kuvat eivät tunnu niinkään fragmentaarisilta vaan irrallisen atomistisilta. Tuntuu siltä, ettei kuvia ja runoja edes ole tarkoitettu käymään keskinäistä dialogia. Tämä tukee ajatusta siitä, että kyseessä ei olekaan taiteellinen teos, vaan irrallisia teoksia esittelevä löyhä kokoelma. Ropografiaa on rakennettu samalla tavalla kuin kuvataidetta käsittelevä tietokirja, jossa kuvan yhteydessä kerrotaan kuvan tekniset tiedot, soveltaen samaa vielä Saviniemen runoihin. Jos kyseessä olisi ”vain” juhlakirja, voisi kirjaa pitää matrikkelikokoelman kaltaisena kuriositeettina, sisältäen yksityiskohtia taiteilijoiden töistä. Tällöin esteettiset puutteet voisi antaa anteeksi, sillä tuotoksen rooli ei olisi olla taidetta vaan kertoa siitä. Ajatus kuitenkin lakkaa pätemästä, jos teos yrittää olla taidetta. Luin kirjaa kokonaisvaltaisena esteettisenä teoksena, mutta jouduin jatkuvasti kamppailemaan esteettisen elämyksen saavuttamiseksi. Pitäydyin kuitenkin lähestymistavassani, sillä teos tuntui yrittävän pärjätä taiteellisten ehtojensa kautta.

Esteettinen idea hukkuu lukiessa

Ropografiasta puuttuivat laajat henkilö- ja taustatiedot, jolloin teoksella ei ole esitellä lukijalle biografista tietoa tekijöiden suhteesta Kaskipuroon ja hänen tuotantoonsa. Sen sijaan teosta tuntuu ohjaavan eräänlainen belle absente, kaunis poissaolija, jonka viitekehyksessä tekijät ovat sommitelleet omaa taiteellista työtään. Ja jos kerran kirja esittelee itsensä vain taiteensa kautta, tulee sitä tarkastella esteettisenä työnä. Yksittäisten runojen ja kuvien kautta kirjan olemassaoloa on vaikea perustella. Saviniemen runot on kaikki jo julkaistu, ja osa Riipankin materiaalista on painettuna eri taidekirjoissa. Näin ollen kysymys siitä, onko kyseessä esteettinen teos vai ei, on eräs kirjan esteettisistä ongelmista.

Teosta tuntuu ohjaavan eräänlainen belle absente, kaunis poissaolija.

Taide-esineenä Ropografiaa onkin hukassa. Se yrittää hyödyntää hyvin niukkoja sommitelmia, mutta tulee samalla sotkeneeksi niitä häiritsevillä tekstiriveillä. Esimerkiksi lopun sisällysluetteloon olisi voinut sijoittaa teostiedot, jolloin lukija olisi voinut keskittyä itse taiteeseen. Carpelan-sitaatti kirjan alussa tuntuu oudolta, koska se ei lopulta anna teokselle mitään muuta kuin yhden turhan langanpään purettavaksi, jos ei ota lukuun alleviivaamaansa vihjettä lukutavaksi. Grafiikantyöt eivät pääse oikeuksiinsa paikoin heikohkolla painojäljellä, eivätkä runot onnistu muodostamaan uusia tai kiinnostavia merkityksiä alkuperäisiin kokoelmiin verrattuna. Toisaalta taidekirjana teos olisi voinut hyödyntää huomattavasti rohkeampiakin sommitelmallisia ratkaisuja. Kirjasta puuttuu luova, esteettinen kitka. Teosta lukiessa tuntuu siltä kuin olisi haluttu tehdä kirja ilman sen kummempaa esteettistä saati toimitettua ideaa, kunhan vain ladotaan kuvia ja sanoja keskelle sivua modernismin konventioihin nojautuen. Tekstonomisesti eli tekstivälineen kannalta kirja onkin todella banaali.

Riipan töistä kiinnostuneen kannattaa etsiytyä alkuperäistaiteen tai sitä esittelevien ja materiaaliltaan laadukkaampien taidekirjojen pariin. Näistä Lauttasaari Pressin julkaisemat kaksi Riipan tuotantoa esittelevää kirjaa ovat varsinkin tutustumisen arvoisia. Saviniemen runoja kannattaa lukea sellaisina kuin ne on alkuperäisissä kokoelmissa julkaistu: temaattisesti perusteltujen kokonaisuuksien osina, joissa on parempi fokus.

Jaa artikkeli: