Romusielut. Fragmentteja ihmistarhasta

Kari Saviniemen esikoisrunot enteilivät uutta romanttisuuden aaltoa. Elettiin vuotta 1968. Nyt tiedämme, miten sille runouden aallolle kävi, kun vallankumousromantiikan aalto tuli päälle. Vuonna 1968 Saviniemi saattoi päättää runonsa säkeeseen: “Rakastan sinua, olen raukea.“ Lähes 40 vuotta myöhemmin runoilijan rakkaus on ehdollisempi. “Ja rakastaisin sinua“, hän päättää runonsa kokoelmassa Romusielut. Vanhemman runoilijan rakkaus ei enää ratsasta romanttisuuden aallolla, mutta romantiikkaa on jossain, joskus, ehkä: “Valtakunnat sortuvat diktaattorit tulevat ja menevät / Rakkaus syttyy rakkaus sammuu / Tupakat kuluvat tuhka jää“.

Otavan esikoiskokoelman Daffodilin jälkeen WSOY julkaisi Kari Saviniemen toisen kokoelman Sandariini vuonna 1976. Kahdeksassa vuodessa saarikoskimaisesti hajoavat säerakenteet oli keskitetty Vilho Vikstenin suosimaan tyyliin, mikä näkyy vielä WSOY:n 1990-luvun alun kokoelmissa. Sandariinissa esikoiskokoelman ”Poloneesi”-sarjan tyyppinen kokeilevuus (“Punainen kana tunkiolla. Kukko. Traktori“) on unohtunut ja Saviniemi on siirtynyt yhteiskunnallisemman havainnoinnin suuntaan rakkautta unohtamatta. Rakkaani on nyt ”hölmöläiseni”, “oma pikku täipääni“.

Sandariinin päättävä runo ”Hyvää yötä Eurooppa” on edelleen ajankohtainen. Aina vaan “Eurooppa, mikä kauhea pettymys miehelle / joka varttuu tähän ikään /- – -/ Hyvää yötä Eurooppa; omena putoaa.“ Lopetusruno oli lupaus tuotannon tulevasta suunnasta, mutta siitä tuli ennustus. Omena putosi ja jäi lumen alle. Runoilijan seuraava teos ilmestyi vasta 23 vuoden kuluttua ja oman kustantamon Daimonin kautta.

Kiiltomadon arvostelussa (6.3.2000) Jani Saxell piti kokoelmaa Levottomat vedet runouden perusteemoja kierrättävänä, ilkikurisena ja modernistisen hiottuna, ei kuitenkaan “50-lukulaisena puoliumpiona, vaan Saarikosken tapaan tiiviissä dialogissa ympäröivän todellisuuden kanssa“. Kokonaisuutena Saxell lehteili Saviniemen kokoelmaa kiinnostuneena, mutta “vesisymboliikka ja muut toistuvat metaforat vaativat täysin avautuakseen toisenkin lukukerran. Perusaineksista saa edelleen aikaan toimivan cocktailin, runouden todelliset uudistajat löytynevät muualta“.

Vuonna 2002 Saviniemi julkaisi teoksen Pientä kokoa, jossa hän yhdisti 13 runoon professori Pentti Kaskipuron grafiikkaa. Runojen ja kuvien kokoava teema on lainattu kirjailija Juhani Peltoselta: “Elämä on täynnä irrallisia yksityiskohtia, joita unet, tuska ja kaipuu mielivaltaisesti liittävät toisiinsa.“ Samat työt löytyvät myös taidesalkusta ja “taskunäyttelystä“, joka oli esillä Vantaalla tänä syksynä.

“Ja näin opetan / itseni elämään oikein“

Runoilija päätti esikoiskokoelmansa Daffodil sanoilla:

“kukkula edessäni on korkea ja synkkä, / sen ylittämiseen menee vuosi, yksitoista kuukautta ainakin. / Huipulta on helppo katsoa alaspäin. / Mutta sittenkään ei ole helppo sanoa mitä laaksossa toisella puolen / tapahtuu: elettävä on aina.// Ja näin opetan itseni elämään oikein.“

Kun runoilija on ylittänyt kukkulaa lähes 40 vuotta, huipulle hän ei ole päässyt. Tämän verran runoilija on opettanut itseään elämään oikein:

“Laahustanut huoneesta toiseen lääkepullojen kanssa / laihtunut ja parroittunut / Syönyt omenoita / Mietiskellyt, lueskellut, oksennellut / Tekisi mieli tupakkaa ja viinaa / Tekisi mieli metsään kävelemään / sulkia poimimaan / mutta kiellettyä kaikki / Tekisi mieli“

Lainaus on Romusielujen osaston mittaisesta runosta ”Syksyä potemassa”. Kolmisivuinen runo on kokoelman pisin, muut eivät ylitä sivua. Lyhimmillään sivun täyttää säe “Elämä kusettaa“ tai “Läikkyy elämä, vedenkantotie“. Jos viimeisessä runossa ei käytettäisi sanaa elämä, sitä jäisi ehkä miettimään pitempään.

Vaikka runoilijan keskeislyyristä tyyliä voi läpi tuotannon pitää proosamaisena, ei kuitenkaan proosarunona, silti pienet tilkesanat hämäävät eli kasvavat silmissä. Otan esimerkkejä vaikkapa osastosta ”Dichtung und Wahrheit” pelkästään runojen päätössäkeitä, joista kursivoin tilkkeet. Tilkkeellä tarkoitan sanaa, jonka saattaisi poistaa tai korvata toisella. Jos esimerkiksi mennään syvälle, niin yleensä silloin mennään myös pimeään: “Vain varpu jää heilumaan”, ”syvälle pimeään”, ”ja linnut kesänkestävän elämänlaulun”, ”Mutta suurinkaan puu ei yksin ole mikään metsä”, ”mutta mentävä vain on”, ”suussaan yhden minuutin hätäinen runo.“

Lopuksi kokoelman nimiosastossa on opettavainen säe ”Runous alkaa siitä, mihin valheet päättyvät“. Tämäkö on runoilijan runousoppi lähes 40 vuoden runoilun jälkeen? Heti tekee mieli kysyä, mikä muu voi alkaa siitä, mihin valheet päättyvät? Rakkaus, Taivas, Elämä? Vai kattaako Runous kaiken tämän? Jos niin, silloin voinee käyttää sanaa kaikki. Kaikkiko alkaa siitä, mihin valheet päättyvät.