Käsialoja

Karri Kokon Käsialoja koostuu aseemisesta runoudesta ja ilmiötä käsittelevistä esseistä. Sofia Blanco Sequeiros kysyy, missä merkitys on, jos merkeistä ei ole sopimusta.

Karri Kokon uusin runoteos, Käsialoja: visuaalisia runoja (2020) on niin kutsuttua aseemista runoutta. Sana ”aseeminen” tarkoittaa vailla merkityssisältöä – aseeminen runous on siis runoutta, joka ei välitä ennalta sovittua merkitystä. Se ei koostu kirjainten tai sanojen tapaisista, merkitystä välittävistä kielellisistä yksiköistä samalla tavalla kuin valtaosa runokirjoista. Käsialojen tapauksessa tämä tarkoittaa runoutta, jonka muodostavat eri tavoin piirretyt ja ryhmitellyt säikeet, viivat ja kuviot. Aseeminen teksti yhdistää tekstin ja kuvan, ja kustantamon sivuilla teoksen luonnehditaan sisältävän aseemisen runouden lisäksi ”muuta visuaalista runoutta”. 

Aseeminen kirjoitus tekee kysymyksen kielen merkityksestä uudella tavalla, no, merkittäväksi. Voivatko runot välittää merkityksiä kirjoittajan ja lukijan välillä, jos ennalta sovittua merkityssisältöä ei ole? Tyypillisesti kielen merkitys muodostuu runossa tiettyjen merkityksellisten yksiköiden kautta (kirjaimet, tavut, sanat, ja niin edelleen). Lisäksi runo voi saada merkityksensä esimerkiksi tavasta, jolla se on aseteltu paperille. Jos metsää ylistävä runo on aseteltu hakkuuaukion muotoon, on se selkeä viesti lukijalle miettiä, millaisia merkityksiä tekstiin nyt syntyy. 

Käsialojen runot näyttävät sokkeloiselta suhrimiselta. Aseemisen runouden näennäinen paradoksi onkin tapa, jolla se luo merkitystä siitä huolimatta, ettei kanna sitä. Joitain semiotiikan eli merkitysopin teorioita rankasti yksinkertaistaen voisi ajatella, että viiva on aina merkki jostain (jokin liikkui tässä, joku halusi jotain). Sekä viivan tarkoittaminen merkiksi että viivan havaitseminen ja tulkitseminen niin käsin, silmin kuin vaikka haistellen antavat sille merkityksen. Kokon runot todistavat, että viivaa voi lukea, vaikkei sillä määrättyä merkitystä olisikaan.

Juuri kun visuaaliset, aseemiset runot uhkaavat upottaa lukijan säikeisiinsä, pääsee tämä paremmin tuntemansa tekstijärjestelmän pariin.

Kauniita runoja ja tarpeellista taustoitusta

Kokon runoja ei voi siteerata, mutta koska ne romahduttavat piirtämisen ja kirjoittamisen teot yhteen, voi niitä kuvailemalla kenties välittää osan mahdollisista merkityksistä. Ensimmäinen runo koostuu neljästä säkeestä, jotka on ryhmitelty kahdeksi säepariksi. Viivan paksuus vaihtelee, mutta suurimmaksi osaksi se on miellyttävän ja mustemaisen pulleaa. Kirjoitus muistuttaa sekä aakkostosta että kirjoitusmerkeistä, ja sitä tuntuu luontevalta lukea oikealta vasemmalle. Monia muita runoja kokoelmassa tuntuu intuitiiviselta lukea vasemmalta oikealle.

Kirjoitustyyli vaihtelee huomattavasti halki kokoelman. Yksi kauneimmista runoista on piirretty tai kirjoitettu hyvin ohuella viivalla, joka tuntuu sukeltelevan pitkin sivua pienten pyörteiden voimalla. Tuloksena on runo, joka muistuttaa talon tai puutarhan pohjapiirrosta. Jotkut runot muistuttavat pistekirjoitusta, toisista tulee mieleen kirjoitusta opettelevan  ja asiaansa hyvin paneutuneen lapsen päiväkirjojen sivut.

Kirjailijan vilpitön into aseemiseen kirjoittamiseen näkyy teoksen kaikissa runoissa: ”Saatoin ikään kuin luvan kanssa ilmaista jotain, mikä on juuri muotoutumassa kieleksi tai irrottautumassa sen pakotteista tai välttämättömyyksistä. Tai tavoittelemaan jotain, mitä ei voi muulla tavoin ilmaista.” Hän vertaa aseemisten runojen kirjoittamista musiikkiin: ”Rumpua voi lyödä sovittuun tahtiin, joko odotuksen mukaisia tai yllättäviä iskuja painottaen, mutta rumpua voi soittaa myös sen omaa instrumenttiluonnetta ilmentäen.”

Runojen lisäksi teos sisältää tutkija ja kirjailija Riikka Ala-Hakulan ja kriitikko Katja Matikaisen esipuheet. Lisäksi Ala-Hakula ja Kokko itse ovat kirjoittaneet teokseen esseet aseemisesta runoudesta. Esipuheet ja esseet kontekstoivat aseemisen kirjoittamisen erittäin kattavasti ja asettavat siihen perustuvan runouden osaksi runouden eri jatkumoita ja perinteitä. Lisäksi teksteillä on tärkeä rooli teoksen tasapainottajana ja kontrastin tuottajana. Juuri kun visuaaliset, aseemiset runot uhkaavat upottaa lukijan säikeisiinsä, pääsee tämä paremmin tuntemansa tekstijärjestelmän pariin.

Tatu Pajula kirjoittaa Nuoren Voiman arviossaan, että ”[r]unot näyttävät esseiden jälkeen vielä aiempaa mykemmiltä”, mutta tämä lienee lukijasta riippuvaista. Itse aloin nähdä runot äänekkäämpinä ja merkityksiä täydempinä kun sain niille asiantuntevaa taustoitusta. Erityisesti Ala-Hakulan tekstit ovat erinomaisia, selkeitä mutta lyyrisiä [1]. Matikaisen esipuhe on ajatuksiltaan erittäin kiinnostava ja monipuolinen, mutta teksti kaipaisi tiukempaa jäsentelyä, jotta sen lukeminen olisi helpompaa.

Mitä on kieli, mitä on runous?

Kokon teos pakottaa heti ensimmäisessä runossaan kysymään väliotsikon kysymykset. Niitä saattaa seurata tuskastuneempi parahdus: Miksi aseeminen runous on runoutta? Onko tämä sairas vitsi, kirjallisuuden Sokal-huijaus – joku piirtää muutaman viivan, ja sitten tutkijat ja kriitikot ylistävät sitä uraauurtavana kirjallisuutena, vieläpä ranskasta ja englannista peräisin olevin laina- ja sivistyssanoin? Kysymys on hyvä ja tarpeellinen. Nykyään taide on periaatteessa luonteeltaan säännötöntä, sen puitteissa voi tehdä lähestulkoon mitä tahansa. Silti ”lähestulkoon” sisältää paljon, aina eettisistä kysymyksistä (saako eläimiä tappaa tai ihmisiä kiduttaa taiteen nimissä) kullekin aikakaudelle totunnaisiin tekemisen tapoihin ja niiden muuttamiseen (onko kankaalle maalattu musta neliö taidetta, voiko teos olla runoutta, jos siinä ei ole loppusointuja. Tai edes kirjaimia!).

Aseemisen runouden runoudellisuutta voi perustella monin eri tavoin. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että joku keksi tuoda viivoin, säikein ja kuvioin luodun, näennäisesti merkityksettömän kirjoittamisen kirjallisuuden piiriin, koska se kertoo jotain siitä, millaista on olla kieltä käyttävä ihminen osana alati muuttuvaa maailmaa. Eli joku sanoi, että tämä on runoutta koska minä sanon niin, ja koska tällaisten runojen tekeminen ja lukeminen tuottaa aakkosiin perustuvaan runouteen verrattavan kauneuden ja merkityksellisyyden kokemuksen. Tämä on runoutta, koska minä ja joku muu ymmärrämme sen runoutena, ja koska se todella on runoutta olennaisilta piirteiltään.

Toisaalta on tärkeä huomata, ettei aseeminen kirjoitus ei ole uusi ilmiö tai puhtaasti yhden ihmisen päähänpisto, vaikka käsite otettiinkin käyttöön vasta 1990-luvulla. Kommunikaatiosta kertovia mutta sinänsä merkityksettömiä merkkejä löytyy niin historiallisista jäänteistä, muinaisista paikoista ja esineistä, luonnosta kuin kirjoittajien vihkoistakin. Aseeminen kirjoitus on siis merkittävä osa ihmisen toimintaa osana maailmaa. Se kommunikoi meille jotain siinä missä Sapfon fragmentit tai Sirkka Turkan teokset. 

Ihmisen lisäksi myös luonto tuottaa ja lukee viivoja: tuosta meni lumikko, tähän naapurin koira merkkasi reviirinsä. Kokko huomauttaa, ettei vaeltelemalla syntynyt viiva ”ole kuva maailmasta, vaan todiste sen läpi kulkemisesta […] Polku on eräänlainen viiva luonnossa, mutta itsessään vailla sisältöä. Sen merkitykset löytyvät polun varrelta ja varsinkin polun päistä.” Aseeminen runous onnistuukin kartoittamaan, mitä viivan ja kirjaimen väliin jää. Se moninaistaa käsitystä siitä, mihin merkityksellisyys tarkalleen ottaen ankkuroituu ihmisen ajattelussa, luonnossa tai kirjan sivuilla.

Perusteluja aseemisen runouden puolesta on toki useita, aina suoraviivaisista toteamuksista niihin pahamaineisiin sivistyssanatäyteisiin tutkimusartikkeleihin. Runoilijat, kriitikot, tutkijat ja lukijat voivat hyvin perustein lähestyä aseemista runoutta monista eri lähtökohdista ja näkökulmista. Kaikki niistä eivät varmasti poissulje toisiaan.

Entä mikä erottaa aseemisen runouden aseemisella kirjoituksella kirjoitetusta imurinkäyttöoppaasta?

Aseemisen runouden esiinmarssi

Yksi Käsialojen ehdottomista vahvuuksista on tapa, jolla se esittää vakavia pohdintoja kielestä ja runoudesta ja näiden kahden suhteesta toisiinsa. Teos asettaa filosofiset kysymyksensä välittömästi lukijan nähtäville, mutta ei tee sitä näitä kysymyksiä mystifioiden. Runon kokeminen on teoksessa teoriaa ensisijaisempaa. Lukija pääsee pohtimaan: Voiko kieli välittää merkitystä kahden tai useamman yksilön välillä, jos sen yksiköt ovatkin aakkosten sijaan harakanvarpaisia raapustuksia ? Mikä on kirjoittamisen tarkoitus, voiko ”merkityksetön” kirjoittaminen olla runoutta, siis merkityksellistä? Pääseekö ihminen koskaan eroon merkityksestä vaikka yrittäisi? 

Kysymykset johtavat myös veikeämpiin pohdintoihin. Kokon teoksessa runosta toiseen vaihteleva käsiala on olennainen osa tekstiä ja sen tulkintaa. Entä tapahtuuko aseeminen kirjoitus kielellä, kielellisesti? Yksi perusteltu ajattelutapa on, että aseeminen runous on kirjoitettu kielellä, joka ei kanna tavanomaisia merkityksiä eikä siten ole  ole ymmärrettävää, ainakaan vielä. Silloin tekee mieli kysyä: vaihteleeko myös kieli kokoelman runosta toiseen, vai onko kaikki aseeminen runous samaa kieltä? Tähän Kokko vastaa toteamalla, että visuaalisessa runoudessa yleisesti ja aseemisessa kirjoituksessa erityisesti ”on universaalikielen yritystä.” 

Entä mikä erottaa aseemisen runouden aseemisella kirjoituksella kirjoitetusta imurinkäyttöoppaasta? Ei ehkä mikään muu kuin se, että imurinkäyttöoppaan on tarkoitus kommunikoida lukijalle tiettyjä asioita imureista, kun taas aseemisen runouden merkitykset ovat vapaampia, tai vähintään lukijasta riippuvaisia. Toisaalta, jos runokokoelman esittämät kielen ja merkityksen monimutkaisista suhteista ottaa tosissaan, tämäkin kysymys monimutkaistuu.

Pohdiskelen näitä kyselläkseni aseemisen runouden luonteesta ja sen asemasta runoudessa, kielessä ja kirjoittamisessa, en pilkatakseni Kokon runojen saati esipuheiden taiteellisia ja teoreettisia pyrkimyksiä. Käsialoja on hieno, suunnitelmallisesti toteutettu teos. Vaikka Kokko on kirjoittanut aseemista runoutta myös aiemmissa teoksissaan, tuntuu Käsialoja merkkipaalulta mitä tulee aseemisen runouden sementoimiseen osaksi suomalaista kirjallisuutta. Runojen lisäksi tästä on kiittäminen niin Ala-Hakulan, Matikaisen kuin Kokonkin esseitä.

Erityisen kiinnostavaa on nähdä, millä tavalla aseeminen kirjoittaminen lähtee suomalaisessa kirjallisuudessa kehittymään. Ala-Hakula tekee aiheesta tutkimusta, ja oletettavasti myös muut kirjallisuudentutkijat alkavat kiinnostua aiheesta mitä enemmän suomenkielistä kirjallisuutta siitä julkaistaan. Ilmestyykö Kokolta lisää Käsialojen kaltaisia, aseemista runoutta kokonaisvaltaisesti käsitteleviä käsikirjamaisia teoksia? Toivon mukaan myös muut runoilijat ja kirjoittajat innostuvat aseemisesta kirjoittamisesta ja runoudesta niin, että omaksuvat sen osaksi omaa tekemistään.

Oli suunta mikä tahansa, on selvää, että suomalainen painettu runous on Käsialojen myötä monipuolistunut ja tulee monipuolistumaan. Silloin myös taiteen vapaudet tehdä lähestulkoon mitä tahansa laajenevat, välisanan painoarvo laskee hieman. Taide kykenee ilmaisemaan todellista tai spekulatiivista kokemusta, tämän kaiken merkityksellisyyttä, yhä yksityiskohtaisemmin.

[1] Tutustuin Ala-Hakulaan tämän kritiikin hyvin pitkän kirjoitusprosessin aikana. Olen sittemmin pyytänyt häneltä kommentteja omiin teksteihini.