Herääminen

Ennen 1900-luvun vaihdetta yhdysvaltalainen Kate Chopin (1850–1904) oli lukijoiden suosima ja kriitikoiden arvostama kirjailija, joka oli luonut maineensa erityisesti Louisianan kreoliväestön elämää kuvaavilla novellikokoelmilla. Chopinin ensimmäiseltä romaanilta toivottiin lisää tarinoita aurinkoisesta etelästä, hauskaa paikallisväriä ja kaunista luontokuvausta.

Herääminen (1899), jonka tuohtunut vastaanotto käytännössä lopetti kirjailijan uran, aiheutti paheksuntaa jo aihevalinnallaan. Aviovaimon ja kahden lapsen äidin seksuaalisuuden herääminen ja aviorikos olivat teemoja, joita odotettiin käsiteltävän kristillis-moraalisesti tuomitsevasta näkökulmasta. Varsinkin naiskirjailijalta odotettiin sievempiä aiheita ja sovinnaisempaa tyyliä.

Vielä enemmän aikalaisia närkästyttivät naispäähenkilön näkemykset oikeudesta tunteisiinsa – kuten toteamus, ettei ole valmis luopumaan itsenäisyydestään edes rakkaitten lastensa vuoksi. Kuten Edna romaanissa toteaa, elämänsä hän voisi antaa, itseään ei. Juuri itsensä uhrautumista ja täydellistä omistautumista korostava äitiyden ideaali tuntuu olevan Chopinin kritiikin pääkohde. Herääminen tuomittiin aikalaiskritiikissä, koska päähenkilön mielipiteitä ja hänen kylmää suhdetta omaan avioliittoonsa ei kritisoida tekstissä.

Aiheensa puolesta teos ei tietenkään 2000-luvun lukijaa hämmennä. Sen yhteiskuntakriittisyyskin saattaa tuntua liian varovaiselta ja seksuaalisuuden kuvaus jää sittenkin viitteelliseksi. Chopinin rikas kieli ja päähenkilön monitulkintaisuus pitävät romaanin kuitenkin edelleen elävänä klassikkona.

Chopin välttelee ylilyöntejä ja tunteellisuutta kuvatessaan avioparin ongelmia. Herra Pontellier on kunniallinen mies, joka suhtautuu vaimoonsa ”hyväntahtoisella, tasaisella kiintymyksellä”, huomionosoituksia ja kalliita lahjoja säästämättä. Hän on kuitenkin huolissaan siitä, miten vähän tässä on ”äiti-ihmistä”. Lasten kasvatusta ja kodin sosiaalisia velvollisuuksia koskevissa kiistoissa mies puhuu hyvien tapojen ja yleisen mielipiteen äänellä: ”Jos ei äidin tehtävä ollut huolehtia lapsistaan, niin kenen sitten”.

Edna Pontellier on alussa jakautunut kahtia, omaksunut kaksi erilaista roolia ulkoiseen ja sisäiseen elämäänsä. Tämä on ollut hänen selviytymiskeinonsa, ja sellaisena enemmän vaistomaisesti kuin tietoisesti omaksuttu. Romaanin alku, joka sijoittuu Grand Islen lomayhteisöön meren rannalla, keskittyy kuvaamaan Ednan havahtumista huomaamaan oman tilanteensa. Jälkimmäinen puoli kuvaa hänen yrityksiään toteuttaa haaveitaan uudesta elämästä New Orleansissa. Aviomies ei tietenkään ilahdu Ednan epäsovinnaisista valinnoista, mutta suhtautuu ongelmaan pragmaattisesti. Vaimon muuttaessa pois kotoa on ensin pidettävä huoli siitä, että ulkoinen vaikutelma onnellisesta perheestä säilyy: se on olennaista myös liikesuhteiden kannalta.

Tarinaan liittyy myös toinen mies, nuorempi perheystävä Robert, jolla on tapana viihdyttää kyllästynyttä rouvaväkeä, kun miehet istuskelevat keskenään kerhoilloissa tai matkustelevat liikeasioissa. Edna huomaa rakastuneensa nuorukaiseen, jonka luonteessa vaikuttaisi olevan samanlaista rooleihin kyllästynyttä rauhattomuutta.

Ulkopuolinen mutta Ednan tuntoja läheltä kuvaava kertoja esittää tämän muutoksen kuin turvallisesta horrostilasta heräämisenä, jossa ruumiin kokemukset ovat yhtä tärkeitä kuin ajattelu. Siihen liittyy olennaisesti ympäristön aistillinen kokeminen. Uimaan oppiminen toimii eräänlaisena itsenäisyyden, vapauden ja uuden ruumiillisuuden symbolina. Kun Edna uskaltautuu yksin kauas merelle, hän saa myös varoituksen vapauden huuman pettävyydestä.

Meri muistuttaa myös lapsuuden kokemuksista: toisesta pakopaikasta, kotiseudun loputtomalta vaikuttavasta niitystä. Luonnolla on romaanissa erityinen asema sekä päähenkilön vapauden tunnun että lapsuuden ja aikuisuuden välisen yhteyden vahvistajana. Huonomman kirjailijan tekstissä tällainen ehkä tuntuisi kliseen pyörittelyltä, mutta Heräämisessä arkkityypillä on vielä voimaa.

Päähenkilönsä masennuksen ja väsymisen hetkiä Chopin kuvaa tehokkaasti muutamalla lauseella. Edna ei osaa kertoa itselleenkään, mistä hänen tilansa johtuvat:

”Sanoinkuvaamaton ahdistus tuntui nousevan jostain hänen tietoisuutensa tuntemattomasta sopukasta ja täyttävän hänen koko olemuksensa epämääräisellä tuskalla. Se oli kuin varjo, kuin sumu, joka kulki halki hänen sielunsa keskipäivän.” (25)

Myöhemmin, Ednan järjestäessä juhlia uudessa kodissaan, samanlainen toivottomuuden tunne ottaa hänet äkkiä valtaansa: ”kylmä henkäys, joka näytti tulevan niistä syövereistä, joissa riitasoinnut vaikeroivat” (156).

Luonteeltaan hänen vastakohtansa on ihanteellisesti perheenäidin roolinsa täyttävä Adèle Ratignolle, joka esitetään vilpittömästi empaattisena, omassa elämässään onnellisena hahmona. Päällimmäiseksi jää kuitenkin vaikutelma hänen sovinnaisen avioelämänsä värittömyydestä. Adèle, jonka kodinhoitotaitoja kaikki ihailevat, on kenties onnellinen, koska ei osaa unelmoida paremmasta. Toinen tarkemmin kuvattu naishahmo on epäsovinnainen pianisti, neiti Reisz, joka on omassa elämässään valinnut taiteen ja yksinäisyyden. Hän tukee Ednaa omalla tavallaan, mutta epäilee myös, kestävätkö tämän siivet vapautta.

Ednan tilanteelle saati sen vakavuudelle ei löydy ymmärtäjiä. Sellainen ei ole edes rakastettu, jonka kanssa hän olisi valmis lähtemään matkalle ja jättämään kaiken taakseen. Robert liehittelee varovaisesti Ednaa rantalomalla, mutta päättää myöhemmin – ehkä jonkinlaisen ritarillisuuden puuskassa – olla tuhoamatta tämän avioliittoa, ymmärtämättä että asia ei ole hänen vallassaan.

Vaikea päähenkilö

Rakastumisen merkitys Ednan heräämiselle jää tulkinnanvaraiseksi. Olisiko murros tapahtunut myös ilman Robertia? Päätös omaan asuntoon muuttamisesta ja maalaamiselle omistautumisesta tuntuvat ensisijaisesti liittyvän oman vapauden etsimiseen. Robertin herättämät romanttiset tunteet ovat tärkeä osa heräämistä, mutta eivät vaikuta koko tarinaan. Kuitenkin juuri Robertin ratkaisevalla hetkellä tapahtuva pako tai petos, miten sen lukija haluaakaan tulkita, johtaa Ednan lopulliseen ratkaisuun.

Heräämisen päähenkilö ei suinkaan ole sankaritar tai feministisen aatteen marttyyri. Hänen kapinansa ei ole erityisen harkittu, eikä hän aina ymmärrä omia mielentilojaan. Uusia kokemuksia etsiessään hän antautuu myös pinnallisia kohteliaisuuksia laukovan seurapiiriliehittelijän lähentelyille.

Ednan menneisyys, perhetausta ja järkiavioliittoon johtaneet vaiheet raottuvat vain osaksi, eikä niiden perusteella voi tehdä suuria päätelmiä hänen luonteestaan. Romaanin kerronta ei yleensä asetu hänen puolelleen tai häntä vastaan. Chopin, joka käänsi useita Maupassantin novelleja, tunsi hyvin ranskalaisen naturalismin kuvaustavan, johon kuului oletus kirjailijan omien näkemysten häivyttämisestä. Itselleni tuli usein mieleen myös amerikkalaisen aikalaiskertojan Henry Jamesin kerronta – ei vähiten siinä, kuinka kertoja sukeltaa henkilön ajatuksiin, mutta onnistuu silti jättämään mysteerin auki, säilyttämään kunnioittavan pidättyväisyyden tapausten selitettävyyteen.

Mutta Chopin on myös arvaamaton. Esimerkiksi kuudennessa luvussa tyylilajin vaihtelu yllättää: kertojan kuivan toteavasta ironiasta siirrytään äkisti huutomerkkien vahvistamaan lähes epätoivoiseen tunnekuohuun, ja siitä sensuaaliseen kuvaukseen meren vetovoimasta.

”Sanalla sanoen, rouva Pontellier alkoi tajuta asemansa inhimillisenä olentona maailmankaikkeudessa, alkoi tajuta suhteensa yksilönä sekä maailmaan että itseensä. Tämä saattaa olla kaksikymmentäkahdeksanvuotiaan nuoren naisen sielulle raskas viisauden taakka, ehkä enemmän viisautta kuin Luojamme yleensä suo kenellekään naiselle.

Mutta asioiden alku, erityisesti maailman, on väistämättä hapuileva, sekava, kaaosmainen ja äärimmäisen vaikea. Kuinka harvat meistä koskaan selviävät sellaisesta alusta! Kuinka monet sielut menehtyvät sen kuohuissa!

Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisen mietiskelyn sokkeloihin.

Meren ääni puhuttelee sielua. Meren kosketus on aistillinen, se sulkee ihmisruumiin pehmeään, lujaan syleilyynsä.” (36.)

Ei ihme, että romaani on kiinnostanut kirjallisuudentutkijoita. Kirjallisuuden historiateoksissa Chopin tavataan mainita modernismia ennakoivana kertojana. Teosten aiheiden ja tapahtumapaikkojen puolesta Chopin on ymmärretty myös alueellisena kirjailijana, osana amerikkalaisen etelän perinnettä.

Suurin merkitys Heräämisellä on kuitenkin 1900-luvun feministiselle kirjallisuudelle. Feministisesssä lajitutkimuksessa puhutaan esimerkiksi heräämisromaanista (novel of awakening) yhtenä naisten kehitysromaanin versiona. Nimi on epäilemättä johdettu Chopinin teoksesta. Kiinnostavaa on sekin, että kirja ilmestyi juuri vuosisadan lopussa, naiskirjailijan kriittisenä versiona kuolemaan johtavasta aviorikoksen tarinasta, jota realismin suurnimiin kuuluvat mieskirjailijat Tolstoista Flaubertiin olivat kuuluisissa romaaneissaan käsitelleet.

1960-luvulta lähtien Chopinilla on riittänyt ymmärtäväisempiä lukijoita: viimeistään feministisen kirjallisuudentutkimuksen myötä romaani vakiintui amerikkalaiseksi klassikoksi. Heräämisen ihoa hyväilevät ja uutta synnyttävät aallot kantautuivat esimerkiksi Margaret Atwoodin varhaisromaanin Yli veden kanadalaisille erämaarannoille.

Chopinia uskaltaudun kritisoimaan tämän verran: muutamassa kohdin kertoja sittenkin sanelee oikean tulkinnan turhan suoraviivaisesti. Hän ei esimerkiksi malta olla toteamatta herra Pontellierin kyvyttömyyttä huomata, ”että hänen vaimonsa oli vasta tulossa omaksi itsekseen ja heitti päivittäin syrjään sen teennäisen itsensä, jonka me omaksumme kuin esiintymisvaatteen muiden ihmisten edessä”. Pelkkä naamioasun riisuminen on sitä paitsi turhan kapea tiivistys Ednan muutoksesta, jonka ristiriitaisia vaiheita teos käsittelee yleensä hienovaraisesti.

Oli jo aikakin

Heräämisen suomennos paikkaa olennaisen aukon käännöskirjallisuudessa. Voi vain ihmetellä sen myöhäistä ajankohtaa. Samoin huomaan kummastelevani, miten uudet klassikkokäännökset tuntuvat vuosi vuodelta olevan enemmän pienkustantamojen varassa, vaikka tilanteessa on varmasti hyvätkin puolensa. Kirja on esineenä Faroksen perinteiden mukaisesti ulkoasultaan miellyttävä.

Useat Chopinin äänteellistä puolta korostavat sensuaaliset kuvaukset eivät käänny helposti suomeksi: ”The touch of the sea is sensuous, enfolding the body in its soft, close embrace.” Raija Larvalan käännös kuitenkin pysyy uskollisena alkutekstin merkityksille, ja on siinä mielessä varsin hyvä suoritus.

Ranskankieliset lainasanat pitäisi mielestäni myös suomennoksessa jättää alkuasuunsa. Romaanihenkilöiden tapa käyttää puheessaan ranskankielisiä huudahduksia ja laulun sanoja vaikuttaa sekä ympäristön ja ajankuvan hahmottamiseen että henkilökuvaukseen. Ne on toki hyvä suomentaa, mutta miksi niiden kohdalla ei voisi käyttää alaviitteitä?

Lukijalle osoitettu kääntäjän esipuhe on harmillisen lyhyt. Larvala olisi mielestäni voinut esitellä romaanin vastaanoton ja tulkinnan historiaa, jonka ilmeisesti tuntee hyvin. Nyt hän tyytyy heittämään sinänsä hyviä mutta irrallisia kysymyksiä, joiden ymmärtäminen vaatii aiempaa kirjaan tutustumista. Myös Chopinin pinnallinen vertaaminen Minna Canthiin on tarpeetonta: klassikon pitäisi kiinnostaa lukijaa, vaikka se ei suomalaiseen kirjallisuuteen liittyisikään.