Vaikeneminen

Kaksi eksynyttä nykyihmistä osuu yllättäen vastatusten metsäaukealla. Mihin turvautua, kun taakse ovat jääneet valtaosa ihmissuhteista, työ, koko entinen elämä?

Tarinoihin. Niiden kertomisessa ja kuuntelemisessa saksalaisen Kathrin Gerlofin esikoisromaanin päähenkilöt osoittautuvat erinomaisiksi.

Vuonna 1962 syntynyt Gerlof asuu Berliinissä ja toimii vapaana kirjailijana ja toimittajana. Kiittävästi arvioitu esikoisteos Vaikeneminen (Teuermanns Schweigen) käsittelee tarinoiden merkitystä ihmisen identiteetin ja todellisuuden rakentumisen kannalta. Romaani sisältää lukuisia sisäkkäiskertomuksia, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta avautuu vaihdellen. Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mitä kerrotaan, vaan mitä kertomisella tavoitellaan.

Pauloihinsa kietova jatkokertomus

Teoksen minäkertoja Markov on vuokrannut talon itäsaksalaisesta maalaiskylästä kirjoittaakseen väitöskirjansa loppuun. Sieniretkellä hän tapaa eriskummallisen miehen, joka seisoo keskellä metsäaukeaa metallinen matkalaukku kädessään. Miehen nimi on Teuermann ja hän vaikuttaa olevan poissa tolaltaan.

Markov on vetäytynyt yksin syrjäiseen kylään ja ”nähnyt vaivaa” ihmissuhteiden karsimisessa muutamaan välttämättömään. Turvallisempaa pitää arvaamattoman oloinen ja toisaalta hämmentävän inhimillinen mies loitolla.

Teuermannista ei kuitenkaan noin vain pääse. Kummallista energiaa pursuava mies kertoo väsymättä tarinoita, uskomattomia ja tragikoomisia arkipäivän kertomuksia. Vähä vähältä hän alkaa punoa auki myös tarinaa omasta menneisyydestään. Se on romaanin tärkein sisäkkäiskertomus, Teuermannin suurin tarina, selitys sille miksi hänellä ei ole enää perhettä eikä työtä toimitusjohtajana vaan tarve purkautua jollekulle ja satunnainen toimi ovelta ovelle kiertävänä lukkojen ja turvajärjestelmien kaupittelijana.

Ja niin Markov antaa periksi. Kahden yksinoloon vetäytyneen välille kehittyy lämmin kiintymys, joka perustuu tarinoiden kertomiselle ja kuuntelemiselle.

Elämän ja kuoleman kysymys

Tiivis teos on ladattu huolellisesti symbolisilla aineksilla. Kuten elämässä ja kirjallisuudessa usein, tarinankertomisesta tulee todellisuuden hahmottamisen sekä ihmissuhteiden (valta)asetelmien materiaalia. Teuermann kertoo tarinoita päästäkseen irti menneisyydestä mutta myös luodakseen aikaa nykyhetkessä ja pitääkseen Markovin lähellään. Markov puolestaan on niitä, jotka kuuntelevat. Vähitellen myös hän alkaa suoltaa tarinoita, pitääkseen Teuermannin elossa ja luonaan.

Romaanissa, jossa kerrotaan paljon tarinoita, käytetään varsin niukasti kertovalle tekstille ominaisia ja sitä jaksottavia merkkejä. Lukuja ei ole numeroitu, eikä tekstissä käytetä repliikkiviivoja tai lainausmerkkejä erottamaan puhetta muusta kerronnasta.

Ratkaisu aiheuttaa toisinaan epäselvyyttä siitä, kuka on äänessä. Se johtaa myös pohtimaan henkilöiden lukumäärää. Onko niitä sittenkin vain yksi, ja Teuermann äänessä vain Markovin päässä? Ihmiset kertovat tarinoita toisilleen jäsentääkseen maailmaa ja itseään. Mikä merkitys on niillä tarinoilla, joita ihminen kertoo elämästä ja itsestään, omalle itselleen?

Sanoilla sysätään eksistentiaalista tyhjyyttä kauemmas.

Kielellisen kommunikaation kirjo on yhtä kaikki teoksen keskeistä tematiikkaa. Markov kirjoittaa väitöskirjaa johtamisperiaatteiden semantiikasta, oman luonnehdintansa mukaan koreista sanoista, joilla tavoitellaan uskottavaa vaikutelmaa. Samaa mielikuvien luomista edustavat mainokset.

Sanaileva kaksikko tiputtelee keskustelujensa lomaan kuolemattomia mainossitaatteja, joiden muistamisessa molemmat ovat lyömättömiä. Koko ajan ollaan tekemisissä niiden keinojen kanssa, joilla merkitystä rakennetaan kielellisesti. Sillä, mikä on totuus ja onko sellaista olemassa, ei ole merkitystä.

Vieraantumisen kuvaus

Sanoilla sysätään kauemmas myös eksistentiaalista tyhjyyttä. Vaikeneminen on kuvaus olemassaolon merkityksen samentumisesta, vieraantumisesta. Tavatessaan Teuermann ja Markov ovat eksyksissä yhtä lailla metsässä kuin omassa elämässään. He ovat etääntyneet yhteiskunnan keskeisistä rattaista, ensin mainittu pakosta, toinen omasta tahdostaan. Teuermannilta kuivuvat kovaa vauhtia tarinat ja sitä myöten elämänhalu. Markovia repivät yhdentekevän väitöskirjan kirjoittaminen sekä toisaalta maalaiselon vieraus.

Yritys palata kaupunkiin ja vanhoihin rutiineihin kulminoituu kuitenkin kynien ja tarrojen suunnittelukokousten kaltaisiin työelämän irvikuviin. Toimistorakennukset kätkevät sisälleen yksinäisiä ihmisiä, jotka eivät enää osaa selittää mikä tuo heidät samojen seinien sisään päivästä toiseen. Työelämä esitetään romaanissa vyyhtinä toinen toistaan absurdimpia käytäntöjä ja sanahelinää. Jotkut päättävät kadota näkyvistä, toiset kokonaan.

Kustantajan esittelyn mukaan teoksen päähenkilö on nainen. Suomenkielisestä käännöksestä Markovin sukupuoli ei ole pääteltävissä; Markovista ja Teuermannista käytetään kautta teoksen vain sukunimiä. Eri mahdollisuudet kannattaa vähintään pitää mielessä, vaikka ei Markovin ja Teuermannin välille kehittyvä kiintymys ole sukupuolesta riippuvainen.

He eivät tiedä toistensa etunimiä, heidän suhteensa kaihtaa määrittelyjä, mutta Teuermannin sanoin: ”Me sovimme tähän aikaan, eikö teistäkin?” Markov löytää itsensä lopulta tilanteesta, johon ei pitänyt päätyä. ”Ei mitään väliä sillä, mitä minä hänelle merkitsin, hänestä oli tullut minun elämäni keskus. Pahin kaikista vaihtoehdoista, antautua nyt suhteisiin jonkun kanssa.”

On kyse vetäytymisen ja välttämättömän läheisyyden ristivedosta. Systeemien rajoille vetäytyjät luovat itselleen impivaaran, pakopaikan merkityksettömän työn, turruttavien rutiinien, menneisyyden ja nykyisyydenkin ulkopuolella. Se rakentuu tarinoiden varaan ja sitä symboloi talo maaseudulla, johon lopussa palataan. Talo ei enää edusta uhkaa, jossa luonto hiipii, surisee ja lehahtelee uhkaavan liki, vaan turvapaikkaa, vapautta hengittää.

Kosiskelematon pienoisromaani

Kolme romaania kirjoittaneen Gerlofin vuonna 2008 julkaistu esikoinen ei pidä suurta melua itsestään. Pienin elein rakentuu esiin minäkertojan mielenlaatu, hivenen vino tarkkailukulma omaan itseensä, Teuermanniin ja ihmissuhteiden, yhteiskunnan ja työelämän kummallisuuksiin.

Saksojen yhdistymisen jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani viittailee niin DDR:n aikaan kuin siihen, mikä Saksojen yhdistymisen jälkeen on muuttunut ja mikä jäänyt muuttumatta. Teoksen kriittinen äänenpaino kallistuu kommentoimaan sanojen, lauseiden ja muiden viestimiskeinojen kyllästämää todellisuutta, jossa puhumisen ja kohtaamisen vaikeus ei ole kadonnut mihinkään.

On silti vaikea ratkaista, onko näiden ihmisten tarina vaarassa jäädä sisäänpäinkääntyneeksi ja tarpeettoman etäiseksi vai onko vaatimattomuus osa teoksen omaperäistä viehätystä. Gerlofin romaani on kuin päähenkilönsä: vetäytyy ja vaikuttaa kaihtavan huomiota, mutta kätkee sisälleen harkitun, paksun viidakon viittauksia, symboleita ja sanottavaa.

Keskeistä Teuermannin kertomuksissa ei ole se, ovatko ne totta, vaikka Markov sitä silloin tällöin tivaakin. Teuermannin oman elämän tarinassa traagisinta on se, että se päätyy olemaan vain huono tarina vailla erityisyyden ja ainutkertaisuuden hohtoa, jota suuri tarinoitsija muissa kertomuksissaan niin mielellään viljelee.

Todenmukaisuuden ja loistokkuuden sijaan oleellisinta on kuitenkin olemassa oleminen tarinoiden kertomisen ja kuuntelemisen kautta. Elämän yksitoikkoisuus, banaalius ja yksinäisyyskin muuttuvat tarinaksi, kun joku toinen kertoo niistä ulkopuoliselle. Se on lohdullinen ajatus.