Et sinä kuole

Saksalaisen Kathrin Schmidtin (s. 1958) dramaattisesti käynnistyvän neljännen romaanin päähenkilö Helene Wesendahl herää sairaalassa koomasta. Hän ihmettelee oikean kätensä ja jalkansa toimimattomuutta sekä päähänsä kiinnitettyjä metalliklipsejä. Aneurysman repeämän aiheuttaman aivoverenvuodon seurauksena hänellä on oikeanpuoleinen halvaus ja siihen liittyvä afasia eli puheen tuottamisen ja ymmärtämisen häiriö. Aivovaurion seurauksena myös Helenen muisti on pirstoutunut: hän ei muista oman elämänsäkään tapahtumia, ei aluksi edes omaa ammattiaan.

Näistä lähtökohdista alkaa Helenen hidas ruumiillinen ja kielellinen toipuminen. Hänen on vaikea löytää sanojen oikea merkitys, eikä hän hahmota monien ihmisten tai käsitteiden nimiä. Jotkut sanat ovat mielikuvan tasolla oikein, mutta tulevat suusta ulos väärin: rahkasta tulee hiekka, vaikka kuinka yrittäisi sanoa oikein. Helene yrittää myös muistaa, miksi kutsutaan tiettyä vuoteella lojuvaa esinettä, ja muistaa paljon myöhemmin, että sana on tyyny.

Vähitellen Helene alkaa muistaa yhä lisää, ja yksityiskohdat palauttavat äkkiarvaamatta mieleen fragmentteja menneisyydestä: Helene muistaa nyt olevansa ammatiltaan kirjailija, ja hänellä on aviomies ja lapsiakin.

Muistamattomuuden kauhu vaihtuu muistikuvien täsmentymisen aiheuttamaan hämmennykseen. Jos hän on kirjailija, mitä hän kirjoitti? Ja onko jokin käsikirjoitus ollut aneurysman repeämisen aikaan työn alla? Entä millainen oli hänen parisuhteensa, hänen avioliittonsa? Hitaasti pienistä palasista alkaa rakentua silta menneisyyden ja nykyisyyden välille. Kerronta etenee erilaisten ”rajatilojen” kautta: horroksen, unen, valveen, tajuttomuuden, muistojen ja toden sekä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden rajat ovat liukuvia ja huojuvia ja sen tähden ahdistavia.

Mikäli Et sinä kuole (Du stirbst nicht) keskittyisi kuvaamaan Helenen kuntoutumista, se voisi olla kokonaisuudessaan todella kiinnostava teos. Sairaalaelämän, hoitoketjun ja itse sairastamisen (afasian ja hemipareesin) kuvaus on erittäin uskottavaa. Myös (suomennoksenkin) lääketieteellinen terminologia ja sairaalasanasto vakuuttavat.

Kirjasta välittyy hyvin myös turhautuminen hoitohenkilökuntaa sekä omaa jaksamattomuutta kohtaan ja toisaalta Helenen toiveikkuus hänen siirtyessään kuntoutusyksikköön jatkohoitoon. Kuuteen osaan jakautuvan teoksen avausosio lupaileekin paljon: identiteetin ja henkilöhistorian koostaminen puhe- ja liikuntakyvyn kuntoutuksen ohella on suorastaan jännittävää luettavaa.

Liian paljon materiaalia

Kuitenkaan Helenen toipuminen ja pyrkimys kohti itsenäistä elämää eivät ole riittänyt Schmidtille kirjan sisällöksi, vaan mukaan on ympätty jos jonkinlaista tunne-elämän rönsyä ja kiemuraa.

Hyvänahkainen, stabiilin ja lojaalin oloinen aviomies Matthes, joka huolehtii Helenestä hyvin sairaalaoloissakin, tasapainottelikin Helenen terveyden päivinä kahden naisen välillä. Myös Helene oli kokenut avioliiton ulkopuolisen rakkauden, tai ainakin suhteen. Ja jotta emootioiden ja muistin sirpaleiden selvittely olisi vielä konstikkaampaa, epämääräisten erisnimipyörittelyn jälkeen valkenee, että Helenen suhteen toinen osapuoli olikin sukupuolta vaihtanut Viktor/Viola.

Moni veroilmoituskin on taatusti mehukkaampaa luettavaa.

Rakkaudeksi lukija ei näitä virityksiä käsitä, niin hengettömästi Schmidt tunne-elämää kielellistää. Helenen ja Viktor/Violan kuvio on suoraan sanottuna tylsimpiä koskaan lukemiani suhdekuvauksia; moni veroilmoituskin on taatusti mehukkaampaa luettavaa. Suurin ongelma liittyy kuitenkin materiaalinkäsittelyyn romaanimitan sisällä.

Teoksen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen lukija alkaa käydä yhä tappiollisempaa taistelua torkahtamista vastaan: Et sinä kuole on aivan liian pitkä ja jaaritteleva. Koska Schmidt ei ole luottanut toipumistarinan kantavuuteen, on Helenen vakavan sairastumisen, kielellisen ja ruumiillisen haparoinnin sekä henkilöhistoriaa, muistoja ja identiteettiä koskevien laajojen kysymysten lisäksi teokseen sisällytetty avioliitto-ongelmaa, transseksuaalisuutta, itsemurhaa sun muuta tragediaa. Kaiken huipuksi DDR:n haamukin kurkkii taustalla.

Ehkä tästäkin painolastista vielä selvittäisiin, jos Et sinä kuole olisi kielellisesti tehtävänsä tasalla. Mutta turha toivo: teos on kielen osalta teennäinen ja kankea. Edellä mainitut, romaaniin puoliväkisin mahdutetut lisätragediat esitellään niin ulkokohtaisesti ja puisevasti, että pahaa tekee. Vihoviimeisenä naulana arkussa pistelee Schmidtin kertojavalinta: romaanissa on kolmannen persoonan kertoja. Jo aihepiirinkin ja käsittelytavan puolesta minäkertoja olisi ollut ilman muuta luontevin valinta. Nyt ratkaisu on omiaan entisestäänkin etäännyttämään lukijaa.

Ruumiillisen ja kielellisen toipumisen sekä ”elämäntaistelun” kuvauksen materiaali olisi hyötynyt tiivistämisestä myös lajin osalta. Ainakin se tuntuu hyvin luontevasti viittovan pitkän novellin suuntaan. Romaanigenre itsessään saati sivujen määrä eivät tuo teokseen minkäänlaista lisäarvoa, etenkään, kun työ on huonosti tehty. Ihmeteltävää riittääkin siinä, että Schmidtille myönnettiin tästä teoksesta Deutscher Buchpreis vuonna 2009.

Vakavan sairauden kuvauksena ja toipumiskertomuksena Et sinä kuole on kuitenkin vakuuttava ja mielenkiintoinen. Lukijan on helppo uskoa, että aivovaurion kokenut potilas käy läpi juuri sellaisen prosessin kuin kirjan Helenekin. Rankasta aiheesta huolimatta teos neutraalin yleissävynsä ansiosta ei ole masentavaa tai raskasta luettavaa.

Et sinä kuole on ensimmäinen Kathrin Schmidtiltä suomennettu teos.