Ripustus

Kati Neuvosen kolmas runokokoelma luotaa naisen elämän ja luomistyön risteämiä erilaisten kohtaamisten kautta: on salamantereita, hevosia, kalloja, kaloja, miehiäkin. Proosarunon ovidiaaniseen perinteeseen sopivasti todellisuus on vähän sijoiltaan, mittasuhteiltaan arvaamaton ja subjektinsa melko vapaasti muokattavissa.

”Päätän paketoida joulun, sen koko valkoisen kau-

neuden. Kuusi on pisteliäs ystävä, muuten kaikki

sujuu hyvin.” (s. 43)

Teoksen kaari vie huhtikuusta joulukuuhun, ja vuodenkierrossa on sen kehyskertomus. Nainen maalaa kevään kasvavassa valossa ja ahdistuksessa, kankaalle hahmottuu tummasävyinen peto. Alussa syntyvä taideluoma on pysyvä seuralainen läpi kirjan synkkien virtojen, joita Neuvosen kepeän töksähtävä lause ohjaa uomiinsa.

Nainen on ”melkein aina yksin”, jumissa ahtaan elämänpiirinsä ja rikkaan sisäisen maailmansa välissä.  Seinät kaatuvat päälle, romanttiset haaveet halkeavat absurdeihin näkyihin. Naisesta puhutaan välillä ensimmäisessä persoonassa, välillä kolmannessa, mutta loppupuolella minä ja nainen kohtaavat näyttelyn avajaisissa: ehkä he eivät olekaan sama henkilö? Nainen maalaa ja luo aina uutta, kun taas teoksen minä lähinnä reflektoi itseään ja ympäristöään: taide ja tulkinta. Neuvosen oikukkaassa maailmassa varmoja vastauksia ei ole.

Tuo maailma on pysynyt samankaltaisena esikoisteoksesta Naku (PoEsia 2009), ja muodollisesti mikään ei ole muuttunut. Perusyksikkö on vatupassilla paketoitu proosakappale, jossa tiiviit lauseet juoksevat toisiaan karkuun. Kuvailua tärkeämpää on pysähtyneinäkin hetkinä tapahtuma, verbit rikkovat stasiksen lumeen ja sulattavat horrostavan pedon.  Amerikkalaiset toiminnallisen proosarunon mestarit Charles Simic ja Russel Edson tulevat kysymättä mieleen: heidän käännösvalikoimansa muuten lienevät tämän vuosituhannen runosuomennoksista vaikutusvaltaisimpien joukossa. Lähivuosina debytoineista esimerkiksi Jermu Koskisella ja Veera Antsalolla on perheyhtäläisyys molempiin ja myös Neuvoseen.

Muodollisesti mikään ei ole muuttunut esikoisesta. Perusyksikkö on vatupassilla paketoitu proosakappale, jossa tiiviit lauseet juoksevat toisiaan karkuun.

Esikoiseen verrattuna Ripustus on jokseenkin synkempi ja samalla sävyltään yksipuolisempi. Huumorilla on roolinsa, mutta se ulottuu lähinnä ilmaisun käänteisiin, ei niinkään sisältöön ja kertomuksiin. Neuvosen runoudessa ilahduttavinta ovat katkokset, kuten yllättävät naiivit toteamukset, jotka pitävät lukijan varpaillaan: ”Lakanat kuin likaiset huorat kadulla. Olen pitkä, se on hauskaa. Junalla matkustaminen koituu vielä kohtalokseni”. (s. 28) Rasittavaa puolestaan on kliseiden yliviljely, jatkuva turvautuminen tuttuun ja koeteltuun. Lakeuden kutsu, oman onnensa seppä, sitä ei voi ylittää, tahdon olla sulle hyvin hellä… Nämä ilmaukset eivät uudessa ympäristössään muuksi muutu: edelleen ne ovat yhtä kuluneita ja banaaleja.

Kokoelma kuin galleria

Ripustuksen kansi on korostetun pelkistetty. Kehys rajaa maailman näytillä olevaan ja sitä ympäröivään, se on vahva kehotus katsoa rajojen sisälle. Kuitenkin taidenäyttelyssä esillepano ja ympäristö ovat ensiarvoisen tärkeitä. Kuinka paljon tilaa teoksen ympärillä on, seinien väri, korkeus, ripustuskulma, viereiset teokset… Ripustus tekee tästä suoran analogian runokokoelmaan, ja Neuvosen tarkasti rajatut runot on lukuisine keskinäisine viittauksineenkin helppo nähdä seinällä erillisinä töinä. Näyttely on puhutteleva kertomus, joka etenee ääripäästä toiseen: keväästä syksyyn, syntymästä kuolemaan, elävästä pedosta kalloon, esineeseen – lukijana koen käveleväni oikeaan suuntaan, teoksilla on luonteva dramaturgiansa, turhaan niitä ei ole hämärretty.

Koska teoksia ei ole erotettu osastoihin tai muilla keinoin kohostettu, vaikutelma kuitenkin jää hieman tunkkaiseksi. Nämä runot vaatisivat enemmän tilaa ympärilleen, sillä täällä ne ovat esillä liian ahtaasti, vieri vieressä ja päällekkäin. Ne vaatisivat useamman huoneen elääkseen omaa elämäänsä, paljastaakseen sävynsä. Tila on silti mukava, elämää nähnyt – mummolan vintti tilapäisgalleriana, ei Taidehalli. Mielellään täällä käväisee toisenkin kerran, katsomassa olisiko jotain uutta näytillä.