Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Katja Kaukonen on niitä kotimaisen proosan hiljaisia puurtajia, jotka tekevät hyvin omanlaistaan sanataidetta välittämättä mediahuomiosta ja genretrendeistä. Kaukosen novellikokoelma ja neljä romaania ovat tyyliltään hyvin samanlaisia, historiaa luonnonvoimien myllerrykseen rinnastavia tajunnanvirtakuvauksia. Lähin vertailukohta kotimaisessa perinteessä voisi olla Marja-Liisa Vartion tai Markku Pääskysen proosa, tosin Kaukosen kiinnostusta leikitellä historian solmukohdilla voisi verrata myös islantilaisen Sjónin fantisoivaan kansankuvaukseen.

Kaukosen uusin romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020) on vuosisadan taakse sijoittuva tarina naisten eristyssaaresta nimeltä Tiiralinna. Kyseessä on kuvitelma Seilin saaren kaksoiskappaleesta ja mielisairaalahoidon epäonnistuneesta kokeilusta. Ajankohta on 1920-luvun puoliväli, kun valtio on vielä niin nuori, että kansalaiset hakeutuvat ennemmin siirtolaisiksi Australiaan ja Amerikkaan kuin että luottaisivat oman maan tulevaisuuteen.

Enimmäkseen historian tapahtumat ovat romaanissa kaukana kerronnan taustalla. Saarikuvitelman sopimuksenvaraisuutta korostetaan robinsonadimaisella keksinnöllä, löydetyn käsikirjoituksen esittelyllä romaanin esipuheessa. Tällä tavoin Kaukonen ottaa etäisyyttä siihen, miten Seilin saaresta on tullut naisiin kohdistuneen syrjinnän suosittu symboli, mukaan lukien vuonna 2017 ilmestyneet Johanna Holmströmin ja Katja Kallion romaanit.

Keksityllä Tiiralinnan saarella ei ole pitkää synkkää historiaa kuten Seilillä. Kaukonen voi käyttää saarta luonnon ja kulttuurin rajavyöhykkeenä, missä kulttuurin pahoinpitelemät ihmiset toipuvat tai särkyvät tilansa tajutessaan.

Kapinoivaa kieliproosaa

Tiiralinnaan lähetetyt naiset ovat kokoelma eri tavoin marginalisoituja ja ”sairasmielisiksi” luokiteltuja tapauksia. Saaren on tarkoitus toimia sekä parantolana että vankilana, mutta järjestelyt ovat jääneet puolitiehen. Saarella on sijainnut aikoinaan nunnaluostari, johon 1920-luvun parantola ironisoiden rinnastetaan.

Ainoa potilaista kiinnostunut henkilö on parantolan virkaheitto pappi Joel. Hänelle toivon antaminen on käytännöllistä apua: jos potilaat etsivät puna-apiloista nelilehtistä toivon tuojaa, sellaisiahan saa aikaiseksi niputtamalla salaa kaksilehtisiä apiloita.

Apilanlehtien vertauskuvallisuus on hyvä esimerkki siitä, miten Kaukonen pelaa luontosymboliikalla tilanteista käsin. Apilan kristilliseen symboliikkaan ei tarvitse erikseen viitata, kun näkee papin toiminnassa sen mikä on olennaista. Samoin käytännöllisenä vertauskuvana toimii järkäle kerrallaan rapautuva kirkkorakennus, jonka putoilevat kivet ovat saaren ajankulun ja sinne pyrkineen sivilisaation ainoa mittari.

Islantilaisen Sjónin tavoin Kaukosen tyyliä näkee luonnehdittavan maagiseksi realismiksi tai uuskummaksi. Tosi asiassa molemmilla kirjailijoilla on paljon perinteisempi asenne fantisointiin. Jos Kaukosen tyylittelylle haluaisi löytää vastineen postmodernin proosan puolelta niin sitä voisi nimittää kapinoivaksi kieliproosaksi. Ironia kohdistuu virallisen kielen näennäiseen neutraaliuteen ihmisten luokittelussa:

Se oli todellakin uusi tilaisuus: saada muodostaa oma yhteisö tai jatkaa yksilökeskeistä, viettien määräämää elämää eräänlaisessa täysylläpidossa turvallisten seinien sisällä. Naiset pääsivät matkalle, loitolle houkutuksista eli helposti tuleen syttyvistä puutaloista, viettejä kiihottavista väkijuomista ja kuuliaiseen vaimoon liitetyistä miehistä.

Ryhmän robinsonadi

Jo esikoisteoksessaan Odelma (2011) Kaukonen maalaili Suomesta kuvaa luonnonmytologian varaan rakentuvana maailmana. Suomalaisten historia on luovaa sopeutumista vuodenaikojen ja maastotyyppien jyrkkään vaihteluun. Sivistys on pelkkä koominen pintakerros, josta ei ole mitään apua yritettäessä ymmärtää muutosta keksimällä muutokseen sopivia uusia sanoja ja nimiä.

Keksityllä Tiiralinnan saarella ei ole pitkää synkkää historiaa kuten Seilillä. Kaukonen voi käyttää saarta luonnon ja kulttuurin rajavyöhykkeenä, missä kulttuurin pahoinpitelemät ihmiset toipuvat tai särkyvät tilansa tajutessaan. ”Saareus” edustaa kollektiivista todellisuudentajua: ”Saari keinahteli ylihoitajan poissaolosta hämmentyneenä kuin vähäinen puupaatti. Emäntä kummasteli hyllyillä kiliseviä astioita ja mietti, pystyttäisiinkö Tiiralinnaa hallitsemaan pelkällä soppakauhalla.”

Lähes neljäsataa sivua tiheää, tilanteista inspiroituvaa kuvakieltä toi kyllä itselleni konvehtimaisen ähkyn lukijana.

Tällaisilla saarikertomuksilla, joissa yksilö tai yhteisö pakotetaan paljastamaan todellisen luonteensa, on pitkä perinne kirjallisuudessa. Saari on opettavainen vankila ja moraalisen tiedon armoton paratiisi, jossa ihmiset kokevat robinsodimaisen uudelleensyntymän. Yksilökeskeisissä saarikertomuksissa ympäristö on kirjaimellisesti vankila, kuten Monte-Criston kreivissä (1844) ja Papillonissa (1969). Kollektiivikuvauksissa saarelle joutunut ryhmä muodostaa itse oikeusjärjestelmän, kuten Agatha Christien dekkarissa Eikä yksikään pelastunut (1939) tai William Goldingin Kärpästen herrassa (1954).

Kaukosen kirja on kollektiivikuvauksenakin kaukana perinteisestä, psykologisoivasta ryhmädynamiikasta. Tiiralinnassa on aineksia historiallisista vankilasaarista mutta myös ryhmien käytöstä liioittelevista allegorioista. Tiiralinnan hoitojärjestelmän on tarkoitus saada potilaat tarkkailemaan itseään, jotta nämä sairausleimansa hyväksyttyään alkaisivat toimia rajansa ymmärtäen. Paratiisimaisen saaren armoilla potilaat kuitenkin samastuvat kasveihin ja eläimiin.

Linnut vapautena symboliikasta

Lähes neljäsataa sivua tiheää, tilanteista inspiroituvaa kuvakieltä toi kyllä itselleni konvehtimaisen ähkyn lukijana. Henkilösuhteet ja oikutteleva saari vetäisivät lukijaa eteenpäin, mutta kerronta jumittaa kuvailujaksoissa, joissa kertova ääni alkaa tiedustella yksittäisten sanojen merkityksiä.

Saarikertomuksena Kaukosen teoksen lähin sukulainen olisi oikeastaan Toivo Pekkasen allegorinen pienoisromaani Musta hurmio (1939). Myös siinä syrjäinen saari on täyttymättömien halujen patologinen näyttämö, jonka pelastajaksi saapuu messiasmainen kulkuri, hänkin nimeltään Joel.

Mitään romanttista tai eroottista Tiiralinnassa ei kuitenkaan ole. Pappi Joelin asema saaren ainoana vapaana miehenä on pikemminkin muistutus siitä maailmasta, jonka naiset ovat jättäneet taakseen. Ihmisyhteisöstä torjutuille naisille on jäänyt jäljelle pelkkä lentokyvyttömien lintujen rooli.  Kirjan ensimmäinen puolisko on otsikoitu Syysmuutoksi, jonka kuluessa naiset sopeutuvat yhteisöksi ja heille syntyy yhteinen lapsi, tunkiosta löytyvä Meri-Mirjam. Jälkimmäinen puolisko romaania, Kevätmuutto, kertoo yrityksistä palata takaisin normaaliin arkeen.

Mahdollisuus uuden identiteetin rakentumiselle perustuu symbolien uudelleentulkinnalle kuten Marja-Liisa Vartion kuvarikkaassa, modernismin mallikappaleena toimineessa romaanissa Hänen olivat linnut (1967). Olennaisempaa kuin kristillinen tai eroottinen kuvasto on Vartion kuten Kaukosenkin kohdalla se, miten linnut edustavat vapautta perinteisestä siivekkäiden symboliikasta. Tiiralinnan syntytarinakin on erittäin paikallinen: tiiran kerrotaan nokkineen syntisen abbedissan järjettömäksi, minkä jälkeen nunnat pakenivat saarelta.

Oman äänensä saa potilaista seitsemän, mutta romaanin varsinainen keskushahmo on ylihoitaja Linnea. Hänen osansa on samaistua ja ymmärtää potilaita siinä määrin, että hän itsekin muuttuu osaksi potilasryhmää. Kirjan tarinakaaressa Linnean sairastuminen ja toipuminen heijastavat yhteisön sisäisten eroavuuksien tasoittumista. Sen lohdullisempaa sanomaa harvalla saarikertomuksella onkaan annettavanaan: ”Kukaan ei ole korvaamaton, ei edes Linnea Söderlund.  Tuota lausetta Linnea hoki itselleen myöhemmin ja alkoi hiljalleen toipua.”