Katja Ketun toinen romaani Hitsaaja on tarina Estonian uppoamisesta ja sen seurauksista, elämän akan- ja ukonvirroista, psyykkisistä ongelmista, väkivallasta ja rikoksesta. Romaania voi lukea myös etukierona paraabelina talouslaman uhreista.

Lapista yli 20 vuotta sitten etelään tullut mies, Niila Kamsu, asuu pääkaupunkiseudun Jollaksessa vaimonsa Kaisun ja tämän pojan kanssa. Lappiin jäi nainen. Kamsu työskentelee hitsaajana Hietalahden telakoilla. Toisaalla Mirka Autti kenottaa Inarin lähellä Autinperässä, syrjäseudulla, josta palvelut ja työt joustavat vikkelästi muualle. Pitäisi muuttua. Mutta kuinka siihen pystyisi? Mirkan äiti on rajun elämän sekoittama elätti, veli kadonnut ja miesystävä Vasja pikkurikollinen Venäjältä.

Hitsaaja käynnistyy syyskuussa 1994, yönä jolloin Estonia vajosi. Näkökulman avaa matkustajalaivan haveriin liittyvä painajainen. Tarinaa keritään auki eri puolilla Suomea asuvien ihmisten reaktioista. Kerronta sukeltaa syvälle henkilöiden tajuntaan. Niilan ja Mirkan lisäksi ääneen pääsevät myös Kaisu ja ivalolainen poliisi Somero.

Ketun henkilöt ovat suoraviivaisia ihmisiä, eivät mitään hyväosaisia. Monen mieli horjuu rajoilla. Järki ei kauas auta, kun ihmiset ovat elukoita, silkkaa vaistoa. Niila ja Mirka ovat ajelehtineet oikeastaan koko elämänsä, mutta vasta Estonian haveri sortaa heidät törmäyskurssille itsensä ja toistensa kanssa. Vaikuttava tarina etenee ajallisesti syyskuusta jouluun vuonna 1994.

Joku voisi ajatella, ettei Estonian uppoaminen riitä romaanin aiheeksi, vaikka kyse onkin pohjolan Tšernobylista tai 9/11-iskusta, katastrofista, joka repi järjestyksen ja turvallisuudentunteen rikki – joiltakin lopullisesti. Estoniaa on aika vähän käsitelty suomalaisessa kirjallisuudessa. Hitsaajassa kyse on myös vertauskuvasta. Estonia rinnastuu 1990-luvun alun talouslamaan. Kamsu irtisanotaan telakalta, koska ”jonkun on lähdettävä”, jotta bisnes kannattaisi. Kuten laivan uppoamisen myös talouslaman syy on tavalliselle ihmisellä käsittämätön, vain erityisosaajien tajuttavissa. Lamankin väitetään johtuvan luonnonvoimien kaltaisista markkinavoimista, vaikka kyse on inhimillisistä virheistä, samoin kuin Estonian haverissa.

Perisynnin palkka on kuolema?

Kuten Ketun esikoisromaanissa Surujenkerääjä (2005), myös Hitsaajassa koetetaan pestä pois syyllisyyttä. Suomessa sovittamaton häpeä on kurjempaa kuin kuolema. ”Ei ole pahinta, että on syyllinen, vaan ettei koskaan jää kiinni”, sanoo Mirka.

Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu kirjoittaa oululaislähtöisen Hanna Haurun tyyliin fyysistä, mielen letoista tursuvaa tekstiä. Maria Peuran ja Rosa Liksomin tavoin – hekin pohjoisen naisia – Kettu on löytänyt lapista fantasia-aiheiden lähteen. Kettu on itse sanonut kirjoittavansa maagista realismia. Ehkä Hitsaajassa on myös mukkamaista hurjuutta. Myöskään E. A. Poen tuotanto ei liene Ketulle vieras. Romaanin äkkijyrkissä syyllisyyden kuvissa ja ääritunteissa on myös jotain sellaista, että tulee mieleen lestadiolaisuuden vaikutus.

Niila potee syyllisyyttä Estonian uppoamisesta: hän ollut vuonna 1980 telakalla Saksassa hitsaamassa Viking Sallya, myöhempää Estoniaa. ”Ei se minun syytäni ollut, jotain vikaa tavarassa”, Niila toistaa läpi romaanin kuin loitsua. Kerran hän uskaltaa ajatella: ”Se olin mie, joka hitsasin siihen keulaportin”. Niilan itsesyytökset muistuttavat myös, miten moni lomautettu syyttää vain itseään, kun markkinavoimat romuttavat elämän. Niila olisi halunnut runoilijaksi mutta ei osannut, ja hänestä tuli hitsaaja. ”Pitää tuntea, olla yhtä valon kanssa. Siinä mielessä hitsaaminen on runoutta”.

Laivan uppoamiseen liittyvät painajaiset toistuvat romaanissa sen jokaisen neljän osan alussa. Realismia rikkovat lisäksi houreiset fantasia-juoksutukset. Mirka luulee veljensä uponneen Estonialla. Jonkun on maksettava siitä. Se joku voi olla hänet hylännyt isä, joka karkasi kauan sitten etelään.

Niilan syyllisyys ajaa hänet kaoottisiin tekoihin, ja hän lähtee amokille kohti lappia. Juonesta on turha paljastaa enempää. Romaanin parasta antia ovat Lappiin sijoittuvat jaksot. Paikalliskuvaus on väkevää.

Yhteiskunnallista verbalistiikkaa

Hitsaajan kieli on kirjokantista, miukeaa ja mehukasta. Kettu vitkauttelee vinkeästi peräpohjalaisella murteella ja soveltaa myös osuvia uudissanoja. Jalat ”massehtivat”, kuorsaus on ”roheinen, möheltävä”, ihmiset ovat ”rätvänöitä”, ”kaaskoja”, ”kulkumulkkuja” tai ”jokapaikanmansikoita”. Hitsaaja on onomatopoesian orgiaa eli suomen kielen parhaiden keinovarojen virtuoottista nylkyttämistä.

Toisto toimii romaanissa tärkeänä rakennetekijänä; väliin se häiritsee, mutta toisaalta toisto maanittelee loitsumaisesti teoksen ydinteemat esiin.

Romaanin loppu taittuu kohmeiseen verenhyhmään, josta ei puutu groteskin sävyjä. Välillä tuntuu, että mennään liiaksi kauhuromantiikkaan, mutta onneksi Kettu sekoittaa soppaan myös huumoria.

Romaani on ajankohtainen yhteiskunnallinen puheenvuoro. Onhan Suomen talouslaiva taas vajoamassa kansainvälisen kapitalismin aaltoihin. Jälleen syntyy niilakamsuja ja mirkaautteja, jotka eivät kestä vaan lähtevät amokille, tarttuvat pulloon, kirveeseen, pistooliin… Kenen vastuulla se on? ”Kaikki on korvattavissa”, kuuluu kilpailun armoton laki Hitsaajassa.

Lieneekö pelkkä sattuma, että syksyllä ilmestyi toinenkin merkittävä kotimainen romaani, jonka teemat liittyvät Estonia-turmaan? Robert Åsbacka avaa romaanissaan Orgelbryggaren (Urkujenrakentaja Schildts 2008) tapahtumiin aivan toisenlaisen näkökulman, kiintoisan persoonallisen kuten Ketun Hitsaajakin. Urkujenrakentajassa syyllisyyttä keskeisempää on suru.

Jaa artikkeli: