Surujenkerääjä

Otetaan ripaus Lapin eksotiikkaa, hyppysellinen rappioromantiikkaa, pannaan pussiin ja pyöräytetään. Ohjaajana ja animaattorina aiemmin menestyneen Katja Ketun (s. 1978) esikoisteoksessa päähenkilö juo viinaa, nappailee lääkkeitä ja hummaa poronpaskojen seassa. Alusta lähtien vyörytetään eteen väkivaltaa, viinaa, kyrpää, rakoa ja räkää niin, että lukija tuntee olonsa pian varsin kylläiseksi. Kirjailija on lähtenyt matkaan uhittelevalla asenteella: nyt puhutaan asioista kaunistelematta, niiden oikeilla nimillä. Suudellessakin maistuu räkä.

Ketun kieli on kuitenkin pirteän soljuvaa. Murreilmaisut ja rytmilliset sanaleikit höystävät tekstiä niin, että se tuntuu tuoreelta. Joskin aina välillä ollaan niillä rajoilla, että yritetään ehkä liikaa. Toisinaan teksti saa tavoitettua joitain pieniä häivähdyksiä, joita on yleensä vaikea pukea sanoiksi. Nämä ovat teoksen helmiä. Vähäeleisiä, mutta yleispätevästi tunnistettavia hetkiä. Surujenkerääjä kompuroi pimeässä ja säikähtää: ”Olisin saattanut nähdä jotain, jota ei ihan ole olemassa.”

Toisinaan kirjailija intoutuu kuvailupyrähdyksiin, jotka ensivaikutelmana toivat mieleeni Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin (Teos 2004): ”Yliherkkyys kofeiinille tekee minusta tuskaisen madon, kiemuraisen koukun, joka läjähtää oman selkärankani läpi. Mäjähdän kudokseen, se repeää, lävistä ihraa ja turskahdan tuskan läpi vielä suurempaan tuskaan.” Ilmiö lienee kuitenkin yleisempi. Ajan tapa on lähestyä suorasanaista kerrontaa nuorekkaan proosarunollisuuden kautta. Toimiiko se, lienee makukysymys. Omaperäiseltä se ei kuitenkaan enää vaikuta.

Kaunis ja rujo, pohjoinen ja etelä

Lapsenomainen näkökulma tapahtumiin on helppo ratkaisu, kun kerrotaan asioista ilman, että niitä halutaan mitenkään kritisoida, ihmetellä tai arvottaa. Kaikki vain on ja tapahtuu. Lapsenomaiseen näkökulmaan on helppo sitoa myös rallattelevat sanaleikit. Sama lapsenmielisyys jatkuu myös vanhemmassa päähenkilössä.

Kirja on kokoelma henkilötarinoita, jotka kerrotaan päähenkilön näkökulmasta. Lähes kaikki henkilöt ovat hänelle sukua tai muuten läheisiä. Teoksen alussa isoäiti asettaa hänelle tehtävän: puhdista sukusi maine. Siihen liittyy myös haikean kaunis nimi Surujenkerääjä. Suvun surujen kerääminen voisi olla kirjan motiivi, mutta todellisempana motiivina pidän kuitenkin toistuvaa virtsaputkentulehdusta. Tämä kauniin ja rujon vastakkainasettelu ja samalla rauhanomainen rinnakkain eläminen on kirjan kantava teema.

Kertomus alkaa Pohjois-Suomesta, kirjan puolivälissä siirrytään Etelä-Suomeen Aurajoen rannalle. Tarinan toinen vastakohta-asettelu on pohjoinen-etelä -ulottuvuus. Pohjoisesta lähdetään, siellä ihmiset ovat kliseemäisen surkeita ja olot kovia. Etelässä huomataan, että suruja on myös Aurajoen rannalla. Etelän ihmiset ovat kliseemäisen kovia ja olot surkeita. Etelästä ei löydykään ratkaisuja eikä aarretta sateenkaaren päästä. Kirjailija yrittää laimeasti tuoda esiin pohjoisesta tulleen ihmisen kulttuurishokkia etelän kaupungissa. Ilmaisu ei ole pettymyksekseni kuitenkaan ollenkaan niin vahvaa, kuin se on muissa yhteyksissä.

Surujenkerääjä kulkee mukanaan matkalaukullinen kiviä. Tämä turhan konkreettinen kantamus ei olisi ollut välttämätön. Se, että Surujenkerääjä ajelehtii tavallisten onnettomien ihmisten keskuudessa avoimena astiana, tekee hänestä jo nimensä veroisen. Tulee mieleen, ettei elokuvien tekijä luota pelkkien sanojen voimaan vaan on hakenut sanomalleen turhaa visuaalista vahvistusta. Samaa voi sanoa loppuratkaisusta, joka on ensisijaisesti visuaalisesti toimiva. Raivokkaan etenemisen jälkeen tarinan loppu jää hieman vaisuksi. Olisin toivonut sinnekin verbaalista ilotulitusta: eritemyrskyä loppuun asti.

Katja Ketun esikoisteos on täyteen lastattu pientä ja isompaa heittoa, sanansäilää, hokemaa ja surkuhupaista tarinaa. Kirjailijalle on katsottava eduksi, että kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta hän saa varsinaisen Surujenkerääjän tarinan etenemään. Kirjassa on herkullisia oivalluksia. Suosikkejani on tarina julmasta isä-Veikosta, joka kehitti oman kielensä.