Ja mieli on jakautunut maan yli. Muisti ja oleminen Antti Hyryn teoksissa

Katja Seudun Hyry-tutkimusta on ehätetty moittia kielen takia. Juuri ilmaisullisesti teos Ja mieli on jakautunut maan yli on minusta erinomainen. Jokunen pilkku- tai kongruenssivirhe saattaa toki sattua silmään sille, joka sellaisia erityisesti paimentaa. Eipä silti, tuskin kukaan pystyy kirjoittamaan täysin maanläheisesti silloin, kun puhuu ’muistista’ ja ’olemisesta’ Antti Hyryn teoksissa. Kysymyshän ei ole sen vähemmästä kuin koko ihmisestä ja hänen mielestään.

Mokomat määrittelyjä pakenevat käsitteet suojautuvat luontojaan varsin abstraktiin, jopa filosofiseen käsiteverkkoon. Katja Seutu on kuitenkin saanut kiinnitetyksi Hyryn teksteihin melkoisen tanakan tarttumapinnan. Jos näkökulma paikoin käykin aika utuiseksi, Seutu taikoo avuksi – kuten myös Hyry teksteissään – lapsen näkökulman. Sieltähän aina avautuu pinnistelemätöntä, luontaisen ihmettelevää filosofista uteliaisuutta.

Hyryn tekstien kautta avautuu teoksessa eksistentialismin peruskysymyksiä: Miten käsitellä nimeämätöntä ahdistusta ja epämääräistä kaipuuta? Miten saavuttaa täyden elämisen tunne tässä ja nyt? Miten kohdata oma vieraantumisensa, erilaisuutensa, outoutensa tai vaikkapa samanlaisuutensa? Miten löytää paikkansa maailmassa, joka alituiseen muuttuu?

Ketäpä nämä ikiaikaiset kysymykset eivät koskettaisi? Nopeiden yhteiskunnallisten muutosten aikana ikävän ja vierauden tunne, lapsuuden nostalgia, helposti vain kasvaa.

On monesti tarkkailtu – ja ihmetelty, miten yksityiskohtaisesti tai suorastaan hartaasti Antti Hyry kuvaa tavallisia askareita. Yksinkertaisen puuhastelun tunnelma on toisinaan suorastaan pyhä, kuten silloin, kun ’Pato’-novellin pikkupoika rakentaa vesimyllyä kotipuroon, kun Maatuulen keski-ikäinen kaupunkilainen korjaa kesäpaikan viemärijohtoa tai kun Aitan mies siirtää tontilleen vanhaa aittaa.

Katja Seutu näyttää hyvin tuon toistuvan ”työn hartauden” juuret: Hyryn ihmisille juuri arkipäiväinen tekeminen voi olla voitokasta taistelua vierauden tunteita vastaan. Konkreettinen rakentaminen rakentaa ”luottamusta tähän hetkeen, olemista ja paikkaa henkilölle omaksi;
rakentamisen kautta luottamus paikkaan ja aikaan lisääntyy ja mieli pysyy paremmin kasassa. Yksityiskohtaisimmankin työvaiheen kuvauksen voi siis lukea toisin, menemällä tekemisen taakse, kysymällä, mihin sitä tarvitaan.”

Samaa tarvetta palvelee Hyryn kerronnan tarkka ympäristökuvaus. Luettelemalla ja havainnoimalla äärimmäisen tarkasti ympärillä olevia yksityiskohtia – ”tummat metsät, mustat metsät, mutta kirkastuva taivas ja vaalea kuiva tie, hämärä tie, vaalea, kuiva, hämärä tie” – tarinan henkilö koettaa saada tuntumaa todellisuuteensa ja omaan paikkaansa siinä.

Muisti on kuitenkin Hyryn ihmisille paras lääke nykyhetken ahdistavuutta vastaan. Ilman sen ulottuvuuksia aikuinen nykyihminen harvoin saa kiinni kuluvasta hetkestään. Lapsuuden täyden kokemisen rinnalla tässä ja nyt -hetki tahtoo olla kovin tyhjä. Vain muistelemalla lapsuuden menneitä todellisuuskokemuksia pystyy jäsentämään uutta, alituiseen muuttuvaa ympäristöä.

Seudun tutkimus on hyvä opas niille, joita Hyryn päällisin puolin arkipäiväinen lumovoima ei syystä tai toisesta ole ehtinyt koskettaa, joille hänen kerrontansa on jäänyt ”silkaksi luetteloinniksi”. Mutta osoittaisin kirjan mieluusti myös kunnianhimoisille harrastajakirjoittajille. Kertojan roolia ja näkökulman valintaa on harvassa yleistajuisessa tutkimuksessa pohdittu meillä yhtä vivahteikkaasti kuin tässä.

Jos tätä mainiota tutkimusta jostain pitäisi moittia, huomauttaisin asioiden turhasta toistelusta. Teos koostuu muutamasta verraten itsenäisestä esseestä, joten samoihin tai saman tyyppisiin päätelmiin päädytään helposti yhä uudestaan. Mutta se on pieni vika se.