Olla elävän sanat. Roolirunon laji Maila Pylkkösen teoksessa Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa

Maila Pylkköstä (1931–1986) on pidetty tärkeänä roolirunon uudistajana suomalaisessa modernistisessa runoudessa, mutta kirjallisuushistoriassa häntä ei ole nostettu samalla tavalla jalustalle kuin kanonisoituja modernisteja Paavo Haavikkoa (1931–2008), Eeva-Liisa Manneria (1921–1995) tai Pentti Saarikoskea (1937–1983). Marginaalista käsin Pylkkönen on kuitenkin antanut arjen- ja elämänmakuisen äänen naisille, lapsille, vanhuksille ja mielisairaille. Kantaaottavana hän on erittäin poliittinen lyyrikko.

Pylkkösen tuotanto koostuu kymmenestä aikavälillä 1957–1977 ilmestyneestä teoksesta sekä kahdesta kokoomateoksesta, Monologit (1976) ja Kootut (1983). Kaunokirjallisen uransa kirjailija aloitti 1950-luvun modernismin innoittamana säemuotoisella, poeettisesti tunnustelevalla esikoisellaan Klassilliset tunteet (1957), jossa on runsaasti metalyyrisiä runoja.

Kolmas kokoelma Arvo. Vanhaäiti puhuu runonsa (1959) avaa Pylkkösen tuotannossa roolirunon kauden, jota jatkavat kokoelmat Ilmaa (1960) ja Valta (1962). Kaikkien näiden roolirunokokoelmien puhujina ovat eri-ikäiset naiset: Arvossa monologiaan puhuu vanha nainen, Ilmaa-kokoelmassa pieni tyttö, Valta-kokoelmassa puolestaan lehtorinrouva ja näyttelijätär. Roolirunovaiheen jälkeen Pylkkönen siirtyy lopputuotannossaan ilmaisuun, joka lähenee proosaa. Lopputuotannon puhuja on tunnistettavissa samaksi autobiografiseksi naishenkilöksi.

Katja Seudun kotimaisen kirjallisuuden alan väitöskirja Olla elävän sanat on ensimmäinen tutkimus Pylkkösen runoudesta. Seutu keskittyy työssään Pylkkösen kolmanteen kokoelmaan, Arvoon, jossa näkyy erinomaisesti runoilijan ”kasettikorva” – kyky esittää puhetta ilmiömäisen tarkasti kirjoitetussa muodossa. Pylkköselle tyypillisesti kokoelmassa monologimuotoiset roolirunot rakentavat yhtenäisen teoskokonaisuuden.

Väitöskirjassaan Seutu on erityisen kiinnostunut Arvon puheenomaisuudesta sekä lajista: hän tutkii, millä perustein ja miten monologimuotoinen Arvo on roolirunoutta. Arvo-kokoelma kytkeytyy roolirunon lajiin heti alaotsikollaan Vanhaäiti puhuu runonsa, jossa ilmaistaan runon puhuja ja viitataan myös siihen, että tämä puhuu monologia elämästään. Seutu määrittelee roolirunon juuri puhujakeskeisesti. Sille on tyypillistä ”runon puhujan yksilöityminen ja se, että runon hahmottuu korosteisesti puhetilanteeksi” . Tutkijan mukaan rooliruno esittää usein ”puhujan tiettyyn elämäntilanteeseen huipentuvaa kriisikokemusta” . Ei olekaan ihme, että uusin roolirunotutkimus on korostanut roolirunon lajissa piilevää poliittisuutta.

Vaikka Seutu on rajannut tutkimuksensa tarkasti yhteen Pylkkösen kokoelmaan, hän viittaa toistuvasti myös kirjailijan muuhun tuotantoon. Seutu esimerkiksi korostaa, kuinka Pylkkönen esittelee kahdessa ensimmäisessä kokoelmassaan erityisen ”samastumisen poetiikan” – empaattisen suhtautumisen yhteisön vähäosaisiin –, joka jatkuu aina kirjailijan roolirunokokoelmiin. Arvoa ei olekaan mahdollista tulkita ilman suhteuttamista Pylkkösen koko tuotannon kontekstiin. Samastumisen poetiikka vihjaa myös lukijasuhteeseen, jota Arvossa jatkuvasti rakennetaan – lukijaa kutsutaan samastumaan runon puhujan välittämään kokemukseen elämästään.

Seutu määrittelee tarkasti paikkansa tieteen kentällä. Hän toteaa tekevänsä kirjallisuustieteellistä laji- ja kirjallisuushistoriallista tutkimusta sekä hyödyntävänsä kielitieteellistä otetta. Konkreettisesti kielitieteen läsnäolo näkyy siinä, että Seutu analysoi Arvon runojen puhetilanteita yksityiskohtaisen tarkasti puhutun kielen tutkimuksen käsitteistön avulla. Tutkijana hän on jopa yllättävän strukturalistinen. Hän keskittyy runojen rakenteeseen ja lingvistiseen analyysiin joskus jopa niin paljon, että sisällön analyysi jää välillä marginaaliin.

Siinä missä suomenkielisen lyriikan modernismia on pääsääntöisesti tutkittu kuvallisuudesta käsin, Seudun huomio on puheenomaisuudessa ja tästä juontuukin hänen kiinnostumisensa laajemmin Arvo-kokoelmassa ilmenevään puhetilanteeseen. Tavallaan Seutu selvittelee tutkimuksessaan sitä modernistisen lyriikan linjaa, jota esimerkiksi Auli Viikari korosti 1980-luvun alussa ”Lähimmäinen kieli” -esseessään. Viikarin mukaan 1950-luvulta lähtien uuden suomenkielisen lyriikan merkittävin ilmiö on ollut puheen nousu runon ilmaisuksi ja tavoitteeksi.

Toisenlaisiakin äänenpainoja esiintyi paitsi 1950-luvun aikalaiskriitikoilla myös vielä 1980-luvun alun tutkijoilla. Tunnettu on Kai Laitisen essee ”Mikä uudessa lyriikassamme on uutta?” (1958), jossa tutkija pitää monia sodan jälkeen syntyneitä runoja ”silmärunoina” ja toteaa runokuvan olevan 1950-luvun lyriikan todellinen mahtitekijä. Seudun tutkimuksen luettuaan lukija voi varmasti sanoa, ettei ainakaan ”kasettikorva”-Pylkkönen voi kuulua Laitisen määrittelemiin silmämodernisteihimme. Seudun pyrkimys analysoida Pylkkösen runouden puheenomaisuutta tuntuukin lähtökohtaisesti oikealta ja luontevalta ratkaisulta.

Yksityiskohtainen paneutuminen Arvon erilaisiin puhetilanteisiin, runojen välisiin semanttisiin siirtymiin sekä grammaattisiin kytkentöihin selittänee myös sen, miksi Seutu on päätynyt tekemään väitöskirjansa vain yhdestä Pylkkösen runokokoelmasta. Yhtä lailla perusteltua olisi ollut ottaa aineistoksi Pylkkösen kaikki kolme roolirunokokoelmaa, mutta silloin puheenomaisuutta ei olisi voinut ruotia näin pikkutarkasti kuin nyt.

Roolirunoa vai draamallista monologia?

Seutu haravoi täsmällisesti roolirunon suhdetta 1800-luvulla syntyneeseen viktoriaaniseen draamalliseen monologiin. Roolirunon ja draamallisen monologin rajankäynti on aikaisemminkin askarruttanut lukuisia tutkijoita. Seudun mukaan suomalaisessa lyriikantutkimuksessa käytössä oleva rooliruno-käsite juontaa juurensa saksalaisen poetiikan käsitteestä das Rollengedicht; draamallisen monologin ja personan käsitteitä käytetään puolestaan nykyisessä angloamerikkalaisessa runoudentutkimuksessa samankaltaisesti kuin roolirunon käsitettä suomalaisessa lyriikantutkimuksessa.

Paitsi Pylkkösen lyriikan selvittämisessä roolirunon teoria auttaa hahmottamaan laajemmin lyriikan traditiota maassamme. Itselleni Seudun työn kiintoisinta antia merkitsivät ne kiintoisat yhteydet, joita tutkija osoittaa Pylkkösen tuotannon ja 1930-lukulaisen runoilijaryhmittymä Kiilan roolirunouden välillä.

Roolirunon käsitteellinen selvittäminen suomalaiselle yleisölle on tärkeää myös sen takia, että viimeisenä parina vuosikymmenenä suomalaisessa lyriikassa on ollut oikea roolirunoinvaasio. Tähän ilmiöön myös Seutu viittaa tutkimuksensa lopussa. 1990-luvulta lähtien nuoret runoilijat (esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarinen, Riina Katajavuori, Jyrki Kiiskinen, Johanna Venho, Merja Virolainen) ovat kirjoittaneet erittäin runsaasti roolirunoja osin Pylkkösen jalanjäljillä. On mainiota, että Seudun tutkimus antaa käsitteitä myös uuden lyriikan lukemiseen.