Rakkauden aakkoset

”Psyykeni genre/ on depressionismi”, Hannu Helin (1944–2015) tylyttää illuusiottomassa A Human Been -runoelmassaan (Pulvis & Umbra 2001).

Vuosituhannen toisella kymmenluvulla sama tyylilaji tuntuu hallitsevan miltei kaikkea kaupallista kirjallisuuspuhetta. Käännöslyriikan tilannetta pidetään miltei toivottomimpana.

Kaldmaalle eroottinen on poliittista.

Tätä taustaa vasten vuosi 2015 oli virolaisen nykyrunouden suomentamisen kannalta jos ei käännekohta, niin ainakin maanisen hyvä vuosi. Se toi mukanaan Mathuran (s. 1973) kokoelman Kimalaispäivä (suom. Katja Meriluoto, Basam Books), Asko Künnapin (s. 1971) valikoiman Yösi ovat luetut (suom. Hannu Oittinen, Savukeidas) ja nyt käsillä olevan Kätlin Kaldmaan (s. 1970) neljännen kokoelman ja ensisuomennoksen Rakkauden aakkoset.

Esille pääsevät siis 1970-luvun alussa syntyneet, joita Kaldmaa itse on kuvannut fifty-fifty-sukupolveksi: he ovat eläneet puolet elämästään sosialistisessa ja puolet ryöstökapitalistisessa yhteiskunnassa.

Kokoelmia vertailemalla saa käsityksen siitä, miten erilaisiin suuntiin itse kukin on sen jälkimmäisen puoliskon aikana edennyt.

Mathura lomittaa itämaista filosofiaa, eksistentialismia, kosmisia näkyjä ja Suomenlahden rantakaislikoita. Künnapin ominta alaa ovat viisto huumori, mielikuvitukselliset yömaat ja nurinkurinmaat. Niitä täydentää graafikkonakin tunnetun tekijän oma kuvitus, joka on silkkaa steampunkia.

Kaldmaalle taas eroottinen on poliittista. Puolifiktiivisten tai fiktiivisten rakastajien ketju johdattelee lukijaa miinoitetuille pelloille ja kymmentonnisten, jätemuoviin tukehtuneiden valaiden ruumiinvalvojaisiin.

Paneurooppalaisuuden manifesti

Euroopan maantieteellinen keskipiste sijaitsee 20 kilometriä Vilnasta pohjoiseen. Kartalta katsottuna Tallinna on piirun verran Helsinkiä lännempänä.

Neuvosto-Viron reaalitodellisuus olikin sitten jotain muuta: miehitysvaltaa, ulkoa opittuja iskulauseita ja eristyneisyyttä eurooppalaisista virtauksista.

Kaldmaan tuntuukin olevan huomattavasti helpompi samastua – ja rakastua – maahanmuuttajiin, sotapakolaisiin ja äärimmäisiin elämäntaiteilijoihin kuin itsetyytyväiseen, pseudo-ongelmissaan vellovaan länteen. Kokoelman keskeinen teema on rajankäynti eurooppalaisuuden ja ”pan-eurooppalaisuuden” välillä.

”Eurooppalainen rakastajani tulee/ Syyriasta ja Turkista, Marokosta ja Tunisiasta,/ Egyptistä ja Indonesiasta, Serbiasta ja Irakista./ Hänellä ei ole menneisyyttä, josta kertoa,/ ja hänen kotinsa on siellä, missä hän asuu.” (s. 21)

Lännessä 27 vuotta on ollut kohtalokas ikä taiteilijoille, aina Jimi Hendrixistä ja Jim Morrisonista Amy Winehouseen. Kaldmaan runojen ´minän´ afganistanilainen rakastaja, karismaattinen taiteilijasielu, raatokoiran vainulla varustettu poikasotilas ja pistin hampaissa lavalla riehuva idän cowboy on toisella tavalla viikatemiehen kirjoissa.

”Afganistanilainen rakastajani sanoo/ olevansa hyvin lähellä kuolemaa./ Hän on kaksikymmentäkuusi/ eikä yksikään hänen ystävistään ole elänyt kauemmin./ Pommi, luoti tai itsemurha./ Se on elämää, jossa kuolema puhuu.” (s. 7)

Taivaan ja helvetin avioliitto

Muutama muukin aakkonen viittaa globaalin todellisuutemme nurjalle puolelle, Bosniaan, Bagdadiin tai Karbalaan. Irakin šiiamuslimien pyhä kaupunki on myös itsemurhapommittajien suosiossa.

Kaldmaan miehillä on väistämättä rakkaus- ja sotahistoriansa, ihmissuden luontonsa ja taipumus tarjota leipää veitsenterältä.

Kaldmaan rakkaus näyttäytyy paitsi täyttymyksenä myös ikuisena osattomuutena.

Rentoon, kertovaan muotoon mieltyneen Kaldmaan runoissa näkyy sosiaalisen omatunnon ja rouhean elämänmakuisuuden liitto. Mieleen tulee Savukeitaan niin ikään suomeksi julkaiseman, Balkanin romanien keskuudessa liikkuvan serbialaistuneen amerikkalaisen Paul Polanskyn (s. 1942) on the road -meininki.

Eikä Kaldmaan runominä jää missään toiseksi eksoottisten rakastajiensa rinnalla, vaan nousee pikemminkin tasavertaiseksi taistelupariksi. Hänessä on leinolaista traagista optimistia ja melleriläistä arpista lemmensoturia.

Mitä kulttuurieroista ja keinotekoisista, poliittisen mielipuolisuuden puuskissa vedetyistä rajoista? Siellä missä sielunkumppanit kohtaavat, syntyy väistämättä uusi kieli ja kahden kansalaisen kokoinen vapaavaltio.

”Missä tahansa me jaammekin rakkautta,/ muuttuu huone punaiseksi,/ lakanat, sänky ja seinätkin./ Eikä niin punaisesta huoneesta/ voi saada alkuaan mikään paha,/ siellä syntyy vain taivaisia olentoja.” (s. 23)

Kaldmaan rakkaus näyttäytyy paitsi täyttymyksenä ja elämän kannattelevana voimana, myös ikuisena osattomuutena, vaellusviettinä ja sydämenmuotoisena arpena rinnassa. Paikoin jyrkillä kontrasteilla ja tunneskaalalla pelaavan kokoelman suurimmat helmet eivät välttämättä löydy Drama Queen -osastosta. Vaan meditatiivisista, intiimiydessään universaaleista säkeistä.

”(…) avaa kipusi/ ja opit uimaan.” (s. 48) Tai sitten ”Me olemme eimitään, ja me olemme kaikkimitä.” (s. 20)

Porvariston hillitön charmi

Karttapalloa ahkerasti kieputtavassa kokoelmassa kaikenlainen latteus, teennäisyys, tohkeissaan olo ja ylempikeskiluokkainen kaksinaismoralismi kukoistavat Sveitsissä. Alppimaan postikorttikyliä ja kaukana kavala maailma -idylliä ruoskitaan sellaisella riemulla ja antaumuksella, että mieleen tulee Charles Baudelairen hyökkäily Belgian kurjuutta vastaan.

Tietenkin kaikki henkilöityy jälleen mieheen ja rakastajaan.

”Sveitsiläinen rakastajani on sängyssä todellinen kisu./ Hän raapii ja mouruaa ja kiepsahtaa kainaloon/ ja kehrää kun häntä silittää./ Hänen suudelmansa ovat kosteita ja äänekkäitä/ kuin elokuvissa,/ hän esiintyy itselleen kuin peilin edessä/ ja orgasmin kynnykselle ehtiessään/ hän alkaa äännellä/ kuin tirolilaisessa pornoleffassa:/ ´Oo jaa, oo jaa, oo jaa, oo jaa, oo jaa, oo jaa,/ OO JAA, OO JAA, OO JAA, OO JAA!!!´/ Puren tyynyä, etten purskahtaisi nauruun,/ ja hän tulkitsee ääntelyni niin kuin olisin saavuttanut huipun./ !!!OOOOO JAAAAAA!!!” (s. 67)

Murhaavaan luonnekuvaan kuuluu myös kiteytys sveitsiläisen, omakuvaansa rakastuneen taiteilijan oikeustajusta: ”Hän itkee nähdessään kodittoman/ ja asuu yksin neljän huoneen asunnossa.” (s. 67)

Etsitään sisäistä lasta ja perheautoa

Virossa Rakkauden aakkosia on paitsi kiitetty ja luettu, myös paheksuttu ”naistenlehtikielestä” ja ”itsetarkoituksellista näyttämisenhalusta”. Kuvaan kuuluu myös rakastajien mahdollisten biografisten esikuvien arvuuttelu.

Tuomioni on toinen, ja pikemminkin vapauttava kuin langettava. Seksistä kirjoittaminen on tunnetusti vielä ristiriitaisempaa ja hankalampaa kuin seksi itse. Proosan puolella samat maailman nykykirjat, jotka keräävät suitsutusta muista ansioista, saavat säännönmukaisesti kalkkunapalkintoja noloimmista sänkykamarikohtauksista.

Seksistä kirjoittaminen on tunnetusti vielä ristiriitaisempaa ja hankalampaa kuin seksi itse.

Kaldmaa välttää monet sudenkuopat edellä siteeratun kaltaisen huumorinsa ja itseironiansa vuoksi. Maailmanpolitiikan arkipäivän ohella tarjolla on unen sumeaa logiikkaa, myyttisiä maailmanselityksiä ja absurdia slapstick-komediaa.

Yhden runon ´minä´ tappaa sisäisen lapsensa verisesti, keittiöveitsellä, pihdeillä ja lopulta paljain käsin. Ikuisesta kyseenalaistajasta, tyytymättömyyden äänestä ja kitisevästä läsnäolosta on päästy. Helpotus on kuitenkin ennenaikainen. Päivien tarkoituksettomassa kierrossa tulee kiire adoptoida uusi sisäinen lapsi entisen tilalle.

Toisessa runossa menestyvän miehen jalkavaimo muuttuu unessa automaattivaihteiseksi perheautoksi. Sellaiseksi, jolla hänen rakastajansa vihitty vaimo ajelee ympäriinsä ja jolla lapsia kuljetetaan harrastuksiin.

Kosmopolitismista havumetsien syleilyyn

Kaldmaa ehti debytoida runoilijana jo Neuvostoliiton lopunaikoina. Virolaisen maaseudun kasvatti pakeni silloista näköalattomuutta maailmankirjallisuuteen. Hän luki monia klassikkoja alkukielellä ennen kuin niitä oli ehditty kääntää viroksi.

Sen parempi kirjallisuudelle. Kaldmaa on ehtinyt tehdä jo pitkän päivätyön kääntäjänä ja lastenkirjallisuuden edistäjänä. Yli 40 vironnetun teoksen listaan kuuluu maailmankirjallisuutta Siri Kolusta Ali Smithiin ja Junot Díazista Gabriel García Márqueziin.

Runoilija, sananvapausaktivisti ja Viron Pen-klubin puheenjohtaja Käldmaa on kuvannut kääntäjän hommia parhaaksi mahdolliseksi kirjoittajakouluksi ja englantia jokapäiväiseksi työkielekseen ja intohimokseen.

Osa Rakkauden aakkosten runoistakin on syntynyt alun perin englanniksi. Ne kaikin puolin vivahteikasta työtä tehnyt Anniina Ljokkoi on jättänyt kääntämättä.

Kokoelmassa elää vahvana pohjoinen ulottuvuus.

Luontaisen kosmopolitismin vastapainoksi kokoelmassa elää vahvana pohjoinen ulottuvuus: laavan ja lumen Islanti, luonnonvoimien tanssi ja lohikäärmeiden sukulaisuus.

Runoilijassa on myös selvää havumetsävyöhykkeen samaanin vikaa.

”(…) metsästä meille jänis, jonka nahka/ lämmittää sormiasi lumihiutaleiden/ loputtomuudessa./ metsästä meille lohi, jonka selkäevässä/ on salaiset vesitiet ja jonka/ sisällä puhuvat äänet./ metsästä meille hirvi, jonka jaloissa/ on tuhansien kilometrien hiljainen voima./ metsästä meille lapsi, jonka suonissa virtaa/ verikultainen joki ja paikka,/ mistä tullaan kotiin.” (s. 49)

Kaldmaan rakkausrunot horjahtavat joskus kliseisiin punaisiin terälehtiin ja nautinnon emiin ja heteisiin. Sen sijaan hänen samanistisissa luontorunoissaan on Aino Kallaksen hiidenmaalaistarinoiden tapaista arkaaista jylyä, ”meidän jokapäiväistä tultamme”.

Samaan kokoelmaan mahtuu leikkisyyttä ja melankoliaa, pohdintoja ihmisen ainutkertaisuudesta ja meissä kaikista elävästä väkivallan potentiaalista, globaalin kulutuskulttuurin ja maailman kahtiajaon kritiikkiä ja vauhkosti fabuloivia aikuisten satuja.

Eikä tule edes ähky. Kaldmaan runojen peruspoljento tuntuu kotimaisen, kokeellisen lyriikkamme hengästyttävän säevyörytyksen rinnalla virkistävän iskevältä ja lakoniselta.