Pimeästä irrotetut

Katri Siikavirran esikoisromaani ”Pimeästä irrotetut” kertoo Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten synkän syrjäytymistarinan. Se olisi puhuttelevuudessaan riittänyt romaanin aiheeksi. Siikavirta kuitenkin tuo ensi sivuilta mukaan minäkertojan, jonka syvä katkeruus häiritsee perustarinaa ja osin mitätöi sen.

Leena on juuttunut vuosiksi koskaan valmistumattoman gradun ja työttömyyden väliseen vaiheeseen. Aika ajoin hän tekee pätkätöitä, muut ajat kuluvat kaljakuppilassa. Työttömyyden vaihtoehdoksi tulee kotikielen opettajan paikka Ruotsissa. Pätevyyksiä ei juuri kysellä, ja Leena lähtee.

Leena kiertelee koulusta toiseen. Kun työttömyys taas kerran uhkaa, hän saa viimeisenä oljenkortena paikan kahden suomalaisveljeksen tukiopettajana. Poikien koulunkäynnistä ei tule mitään. Leena juuttuu kierteeseen, jossa hän soittaa aamuisin pojille herätyksen ja hakee heidät kouluun. Näinkin pojat useimpina päivinä onnistuvat välttämään koulunkäynnin.

Poikien perhe on syrjäytyneistä syrjäytynein. Kotoa pojat eivät saa tukea koulunkäynnilleen eikä opettaja voimattoman tuntuisille ponnisteluilleen. Siellä on toivottomuutta, köyhyyttä, väkivaltaa, jopa nälkää. Kukaan ei jaksa tai viitsi edes yrittää kohti parempaa. Ulkopuolisia kontakteja perheellä on vain sosiaaliviranomaisiin ja opettajiin. Poikia yritetään saada turvaa lastenkotiin. He valitsevat kuitenkin kaikesta huolimatta lohduttoman kotinsa.

Leenakin elää syrjäytyneenä. Hänen tilanteensa vertautuu poikien perheen työttömyyteen, köyhyyteen ja täydelliseen näköalattomuuteen ja kertoo tavallaan jopa enemmän siitä, miten vaikeata on elää toisessa kulttuurissa, olla joka paikassa ulkopuolinen. Leenallahan on kuitenkin työtä ja ainakin jossakin vaiheessa jonkinlainen ihmissuhdekin. Leena ei kuulu ruotsalaisten opettajien joukkoon, eivätkä Leenaa paremmissa asemissa olevat suomalaisopettajatkaan hyväksy häntä vertaisekseen. Opettajat näyttäytyvät Siikavirran romaanissa pahantahtoisina ja ilkeinä.

Tähän liittyy myös kertojan syvä katkeruus. Kun sinänsä lohduton tarina etenee ihan kohtuullisesti, kertoja keskeyttää sen ja mitätöi katkerilla ja ilkeillä huomautuksillaan niin Leenan kuin sosiaaliviranomaistenkin yritykset edes vähän auttaa perheen tilannetta. Kertoja halveksii opettajien ammattikuntaa niin syvästi, että mitkään ilkeydet eivät tunnu riittävän heidän panetteluunsa. Jos joku opettajaksi ryhtyy, hän tekee sen vain kompensoidakseen omaa epäonnistumistaan ja mitättömyyttään. Sosiaaliviranomaisten mitätöinnin ja halveksunnan voi vielä tulkita kritiikiksi hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan, kun se on hampaaton syrjäytymisen torjumisessa. Opettajien ja Leenan arvostelu on niin katkeraa, että se tuo pahan ja ikävän maun koko romaaniin ja mitätöi ajoittain hyvinkin syrjäytymistä kuvaavan ja analysoivan peruskertomuksen.

En voi välttää ajatusta kirjoittajan omasta turhautumisesta, kun hän kirjoittaa: ”Opettajanhuoneen ovella pitäisi olla kaksinkertainen varmuuslukko. Ensimmäinen lukko opettajankoulutuksen läpikäyneitä varten. Siinä laitoksessa niiltä viedään ainoakin oma ajatus, jos sinne nyt itsenäisesti ajatteleva satutaan ottamaan. Sydän on kuristettu viimeistään kolmannella vuosikurssilla. Toinen, vielä tiukempi kontrolli: vain onnellisten ihmisten pitäisi päästä opettajiksi. — Onnettomat tälle alalle silti hakeutuvat, rusentumaan tai rusentamaan.”

Aivan kirjan alussa minäkertoja ilmoittaa tavoitteekseen totuuden. Hän on juuri törmännyt teologian opinnoissaan valheeseen eikä enää valhetta siedä. Kertoja sanoo omien tuoreiden pettymystensä kenties selittävän kertomuksensa epätasaisuutta, rosoisuutta ja jyrkkyyttä. ”En sano tätä selitelläkseni, totean vain.” Pahantahtoisuuden selittelyltä se kuitenkin tuntuu. Harmi, että ilkeys ja katkeruus leimaa koko kirjaa myös silloin, kun se kiinnittää huomion oikeisiin ja edelleen ilmeisen ajankohtaisiin sosiaalisiin epäkohtiin.

Siikavirran kieli tuntuu keskeneräiseltä. Lyhyet lauseet seuraavat toisiaan, häiritsevän usein ilman predikaattia. Yleiskielen ja puhekielen vaihtelu tekstissä vaikuttaa sattumanvaraiselta ja luo kielellisen huolimattomuuden vaikutelman. Kielessä on nähtävissä sama kaksijakoisuus kuin koko romaanissa. Perustarinassa kieli kulkee joustavammin kuin kehyskertomuksessa.